Valokuvaaja Teemu Saloriutta
Kesä oli vähällä livahtaa ohi ilman ainuttakaan aamuista kuvausreissua. Ei jaksanut tai huvittanut lähteä. Tällainen luikertelu on poikkeuksellista, sillä mieluiten kuvaan juuri aamuvarhaisella. Parhaina kesinä olen herännyt auringonnousuun suunnilleen joka toisena aamuna.
Elokuussa päätin ryhdistäytyä, odottaa riittävän hienoa aamua ja sellaisen sattuessa lähteä Tuusulanjärvelle, väsytti tai ei.
Kaksiosaisen kirjoituksen ensimmäisessä osassa kuvattiin Keski-Uudenmaan öisiä kulttuurimaisemia. Toisessa osassa kävellään kotinurkilla etsimässä kettuja, sarvipöllöjä ja metsäkauriita.
Tänä kesänä en ole päässyt perhesyistä pidemmille vaelluksille tai kuvausmatkoille. Kameraa en silti ole ripustanut naulakkoon: lukuisat illat ja yöt ovat kuluneet lähiluonnossa retkeillen. Keski-Uudenmaan luontokohteet ovat näinä viikkoina tulleet tutuiksi, ja yllättäen eniten kuvattavaa on löytynyt kävelymatkan päästä kotiovelta.
Kaksiosaisen kirjoituksen ensimmäisessä osassa kuvataan öisiä kulttuurimaisemia.
Näinä aikoina liikkeellä on paljon kuvavarkaita, näkyvyydellä maksajia ja muita valokuvaajan kuormasta syöjiä. Miten kuvat ja palvelut hinnoitellaan ja miksi valokuvaajalle kannattaa maksaa työstä kunnollinen korvaus?
On tullut aika vapauttaa kamerakalustosta liian vähälle käytölle jäänyttä lasitavaraa. Tästä siis hyvin pidettyä Canon-laatua seuraavalle onnekkaalle omistajalle.
Päivitys 25.6.2019: Molemmat objektiivit myyty
Pääsiäisviikonloppua vietettiin Uudellamaalla lähes kesäisissä lämpötiloissa. Pakkasin mukaan kamerakalustoni koko laajuudessaan ja suuntasin vaimoni kanssa telttailemaan Inkoon ja Siuntion rajalla sijaitsevalle Kopparnäs-Störsvikin alueelle. Vuorokauden mittaisella reissulla oli vain yksi tavoite: kuvata kevättä kuin viimeistä päivää.
Kolme vuotta sitten tammikuu tarjosi lunta ja pakkasta. Varasin helmikuulle mökin Jurmosta toiveenani päästä kuvaamaan Saaristomeren talvea. Välittömästi varauksen tehtyäni säätyyppi muuttui lauhaksi ja epävakaiseksi. Matkustin 9 tuntia suuntaansa päästäkseni yhdeksi päiväksi katsomaan mustaa maata ja räntäsadetta.
Tänä vuonna tammikuu oli jälleen kylmä ja lunta saatiin Saaristomeren äärilaidalle saakka. Huomasin, että Jurmossa olisi vapaa mökki helmikuun toisena viikonloppuna. Varasin mökin ja kuinka ollakaan, pari päivää myöhemmin sääennusteeseen alkoi ilmestyä keväisiä lukemia. Lumipeite hupeni vauhdilla. Ennuste näytti toivottomalta: retken ajalle oli luvassa vesisateita ja pahimmillaan +4 astetta lämmintä.
Tammikuu toi etelään kunnon talven, joidenkin mielestä varmasti liiankin kunnollisen. Massiivisten lumikinosten lisäksi ajoittain on saatu nauttia oikeista pakkasista ja mahtavista kuvauskeleistä.
Päivitin kaksi vuotta sitten teleobjektiivini astetta järeämpään: pitkään palvellut Canon EF 300 mm f/4L IS vaihtui valovoimaisempaan 2.8-versioon. Nyt on aika kertoa kokemuksia, miten muusinuijaksikin joskus leikillisesti kutsuttu 300 mm f/2.8L IS on käytössäni toiminut.
Perinteinen vuodenvaihteen retki idän tai pohjoisen hangille viivästyi tänä vuonna muutamalla päivällä. Suurin osa joululomasta kului kotona keittiötä remontoidessa, ja ulkoiluun oli varattu vain neljä päivää. Niin lyhyeksi aikaa ei kannattanut Lappiin lähteä, joten matkakohteeksi valikoitui Pohjois-Karjala. Olen kiertänyt varsin kattavasti tuon myyttisen itäisen maakunnan luontokohteita – sellaisiakin, joista harva on koskaan kuullut. Toisaalta kaikkein tunnetuin nähtävyys, Koli, on jäänyt vähemmälle huomiolle. Nyt oli sen vuoro.