Kesä oli vähällä livahtaa ohi ilman ainuttakaan aamuista kuvausreissua. Ei jaksanut tai huvittanut lähteä. Tällainen luikertelu on poikkeuksellista, sillä mieluiten kuvaan juuri aamuvarhaisella. Parhaina kesinä olen herännyt auringonnousuun suunnilleen joka toisena aamuna.
Elokuussa päätin ryhdistäytyä, odottaa riittävän hienoa aamua ja sellaisen sattuessa lähteä Tuusulanjärvelle, väsytti tai ei.
Elokuun 9. päivä oli lämmin ja sadekuurojen sävyttämä. Yöksi sää viileni, tyyntyi ja kirkastui, joten olosuhteet olivat täydelliset kuvauksellisen usvakerroksen muodostumiseen. Lyhyiden unien jälkeen suuntasin puoli viiden aikaan kohti Tuusulanjärven länsipuolen rantoja.
Sankka usva verhosi peltomaisemia ajellessani kohti Vanhankylänniemeä. Olin paikalla jo vähän ennen auringonnousua ja hyvä niin, sillä maisema saattoi olla kauneimmillaan juuri silloin. Taivaan väriskaala vaihteli violetista oranssiin.
En ollut ainoa varhainen kulkija, jokunen kalastaja lähti järvelle kokemaan verkkoja ja nauttimaan aamuhetkestä. Kyyhkynmetsästys alkoi ja ensimmäiset laukaukset kajahtivat heti auringonnousun aikoihin.
Joku voisi väittää elokuuta kesäkuukaudeksi. Luontoharrastaja näkee asian toisin: linnusto on elokuun puolivälin paikkeilla jo syksyinen. Kaikkialla näkyy muutolle lähdössä olevia hyönteissyöjiä. Kahlaajien muutto on ollut käynnissä jo useamman viikon. En malttanut maisemakuvaukselta keskittyä lintujen tähtäilyyn, mutta aamu-uinnilla ollut sinisorsa halusi mukaan kuvaan.
Lopulta aurinko alkoi näkyä järven takaa. Maiseman väritys liukui kohti oranssia ja punaista.
Parhaat valot hupenivat äkkiä. Järven eteläosaa verhosi kuitenkin vielä sankka sumu. Nopea päätös: katsotaan vielä Sarvikallion tilanne. Siirryin sinne ja juoksin parkkipaikalta muutaman sata metriä jylhälle näköalakalliolle. Jos aamyöllä olikin hetken vähän viileää, nyt pieni mäkijuoksu 10 kg repun kanssa nostatti jo hien pintaan.
Ei ole turhaan Sarvikallio ollut Pekka Halosen ja muiden taiteilijoiden suosiossa. Kelpaa eteläsuomalaiselle vaikka Kolin korvikkeeksi. Kanervat kukkivat kallioiden keskellä ja usva alkoi hiljalleen hälvetä.
Palailin tyytyväisenä parkkipaikalle pientä kiertoreittiä. Päätin testata samalla Sarvikallion uusia, hienoja luontopolkuja.
Vuosien varrella olen kehittänyt vahvan intuition: joskus vain tuntuu siltä, että jokin tietty reitti on pakko valita. Nyt sellainen tunne ohjasi polulle, joka koukkaa peltoaukean laitaan. Niin kävi, että kiimaiset metsäkauriit juoksentelivat pellolla sopivalla kuvausetäisyydellä. Huippukuva jäi saamatta, mutta hieno huipennus yhdelle vuoden kauneimmista aamuista.
keravalainen eläköitynyt lehtikuvaaja Jore Puusa tässä.
Jyrkkyden ja syvyyden kuvaaminen on itselleni ollut hitonmoinen ongelma aina. (viittaan Sarvikalliokuviisi)
En vieläkään ole aivan varma, miten rinteiden ja kallioiden jyrkkyys parhaiten kuvataan. Lopulta käytin aina metodia, jossa kamera on laajiksella varustettuna siten reunalla (monopod) että henkilö, jota kuvasin oli ylempänä ei missään tapauksessa kameran edessä ja samalla ultralaajiksen näkymä viettää alas siten, että rinteestä näkyi sen kulmajyrkkyys. Pelkkä maisemakuva esim Kolilta, jota olen monta kertaa koettanut tekee maisemasta tason, josta kallio nousee etualalle. Hankalaa. Olen todennut, että ilman mittakaavaa on lähes mahdoton tuottaa jyrkkyysefektiä maisemassa. Sensijaan esim korkeassa kerrostalossa se onnistuu, koska kamera hiukan ulkona saa talon supistuvan perspektiivivirheen avulla jyrkyyden esiin. Minulle mittakaavan puute ei ole ollut ongelma, koska lehtikuvaajana minulla on siis OLI 🙂 aina jutun päähenkilö käytettävissä.
Tämä ei siis ollut kuviesi arvostelua – vaan kerroin ongelmastani yleisellä tasolla.
Hyvä huomio, ihminen mittakaavana olisi usein maisemakuvissa paikallaan. Pitäisi varmaan jaksaa useammin sommitella itseään mukaan kuviin. 🙂
Hienot kuvat!
Kiitos!