Perinteinen vuodenvaihteen retki idän tai pohjoisen hangille viivästyi tänä vuonna muutamalla päivällä. Suurin osa joululomasta kului kotona keittiötä remontoidessa, ja ulkoiluun oli varattu vain neljä päivää. Niin lyhyeksi aikaa ei kannattanut Lappiin lähteä, joten matkakohteeksi valikoitui Pohjois-Karjala. Olen kiertänyt varsin kattavasti tuon myyttisen itäisen maakunnan luontokohteita – sellaisiakin, joista harva on koskaan kuullut. Toisaalta kaikkein tunnetuin nähtävyys, Koli, on jäänyt vähemmälle huomiolle. Nyt oli sen vuoro.

Kolilta Pieliselle avautuva näkymä on yksi Suomen kansallismaisemista, ehkäpä jopa kuuluisin niistä. Virallisesti kansallismaisemat nimettiin vasta 1990-luvulla, mutta Kolin merkitys suomalaisen maiseman symbolina ulottuu paljon kauemmas. Paikalla vierailivat 1800-1900-lukujen vaihteessa muun muassa Eero Järnefelt, Juhani Aho, Pekka Halonen, I.K. Inha ja Jean Sibelius.

Kansallispuisto Kolille perustettiin yllättävän myöhään, vasta vuonna 1991. Esimerkiksi toinen merkittävä kansallismaisema Pallas-Ounastunturi sai kansallispuistonsa jo vuonna 1938. Kansallispuiston pelättiin haittaavan matkailuelinkeinoa – estäähän se massiivisen matkailurakentamisen. Nykyään onneksi tiedetään kansallispuisto-statuksen tuovan paikallistalouteen merkittävästi rahaa. Toivottavasti näin on käynyt myös Kolilla, ja sekä luonto että matkailuelinkeino ovat voittaneet.

Olen vältellyt Kolille menemistä, koska etsin retkikohteiksi ensisijaisesti pimeitä ja hiljaisia paikkoja. Hakeudun mahdollisimman kauas valosaasteesta ja turistikeskittymistä. Komeat maisemat ja hyvä mökkitarjonta houkuttelivat tekemään poikkeuksen. Vuokrasin Metsähallitukselta Jeron vuokratuvan, joka sijaitsee samannimisen järven rannalla aivan kansallispuiston tuntumassa, kuitenkin usean kilometrin päässä hotellilta. Sähköillä ja vesivessalla varustettu kämppä majoitti mukavasti kuusi henkeä. Huh, moista luksusta en muista harrastaneeni talvilomilla vuosikausiin.

Tähtikirkas ilta

Päivää ennen retkeä Suomen yli oli pyyhkinyt voimakas Aapeli-myrsky. Onnekkasti matkapäivälle ei sattunut hankalaa ajokeliä, vaan upea kirkas pakkaspäivä. Vahinko vain, että valoisa aika kului autossa istumiseen. Kämpälle päästyämme taivas pysyi kirkkaana ja pakkanen kiristyi 25 asteeseen. Niin hienoa iltaa ei sopinut käyttää kämpässä lojumiseen. Lähdin kiipeämään kamerakaluston kanssa läheisen Märkävaaran rinteelle toiveissani kuvata tykkypuita ja tähtitaivasta.

Valitettavasti tarjolla oli vain kakkoslaadun tähtitaivas ja kakkoslaadun tykkypuita. Siis taivaan täydeltä valosaastetta ja puissa kovin vajavainen lumikuorrute. Sopiviin ilmansuuntiin kuvaamalla näkymä esittäytyi aavistuksen parempana, mutta varsinaiset mestariotokset jäivät odottamaan kunnollisia erämaita.

Ryläyksen rinteillä

Aamu valkeni pilvisenä ja päiväksi oli ennustettu lumipyryä. Koska maisemat Pieliselle tuskin pyrypäivänä näkyisivät, päätimme taapertaa Herajärven kierros -vaellusreittiä etelään ja lounastaa Ryläyksen kodalla. Loivasti kumpuileva maasto oli omiaan liukulumikengille (OAC Kar 147).

Vielä muutama päivä ennen lähtöä retkestä uhkasi tulla kävelyreissu, mutta sitten taivaalta satoi kymmeniä senttejä lunta. Upottava puuterilumi ilman minkäänlaista kantoa on raskasta millä tahansa hiihtovälineillä. Jyrkemmissä ylämäissä lumi oli kuin juoksuhiekkaa, jossa ei paljon karvapohjakaan auttanut.

Hetkeä ennen Ryläyksen kotaa maasto muuttuu oleellisesti jyrkemmäksi. Nousu kodalle olisi vaatinut liukulumikenkien hylkäämistä hankeen. Raskas rämpiminen ei houkutellut. Päädyimme lounastamaan pienellä näköalakukkulalla Ryläyksen alarinteellä. Lumipyry jäi odotettua heikommaksi ja jonkinlaisista maisemistakin pääsimme nauttimaan.

Alamäkivoittoinen paluumatka sujui menomatkaa vauhdikkaammin ja takaisin kämpälle ehdimme vielä ennen pimeän tuloa. Jos aamulla tasapainoaisti vielä hämmentyi muutaman kuukauden tauon jälkeen jalkaan laitetuista hiihtimistä, iltapäivällä eteneminen onnistui ilman ihmeempää horjumista.

Maisemaretki Mäkrälle

Lauantaipäivälle oli luvassa lupauksia vaarojen takaa pilkahtavasta auringosta. Nyt oli aika suunnata maisemien ääreen. Ei kuitenkaan Ukko-Kolin turistikohteille, vaan vähemmän tunnetulle, mutta maisemiltaan jopa komeammalle nyppylälle. Mäkrävaara sijoittuu Kolin huippujen kaakkoispuolelle, lähemmäs majapaikkaamme.

Osallistun harvoin, jos koskaan, opastetuille retkille. Nyt jotain sellaista oli kuitenkin tarjolla, sillä seuraamme liittyi Kolin vaaroilla kasvanut ja sittemmin juurilleen palannut tuttu retkikaveri. Nykyään muun muassa eräoppaana työskentelevä Kaarne on todellinen moniosaaja, jonka tietämys esimerkiksi suomalais-ugrilaisesta kansanperinteestä hakee vertaistaan. Hänen palvelutarjontaansa voi tutustua osoitteessa korpinkieli.fi. Jos tarvitset Kolin retkelle oikein hyvää opasta, täs siul on sellane!

Tavanomaisen kartta-arpomisen sijaan etenimme oppaamme johdolla järkevintä reittiä Mäkrän näköalapaikoille. Vaaran laelle pääsi loivimmin seuraamalla latu-uraa. Se tosin ajellaan hiihtokansan baanaksi vasta keväämmällä: nyt saimme tarpoa 40-senttisessä umpisessa. Matkalla ehdimme tutustua Kolin ahoihin, jotka ovat jäänteitä menneistä maatalouden vuosista.

Mäkrän huipulla riittää maisemapaikkoja. Aloitimme niiden kuvaamisen vaaran lakialueen keskiosista. Saapuessamme huipulle Pielistä peitti vielä pilviharso. Eväitä syödessämme pilvet alkoivat kaikota ja pääsin kaivamaan kameran esiin.

Seuraavaksi suihkimme puuterilumessa Mäkrän pohjoisreunalle, joka tunnetaan myös Järnefeltin maalauspaikkana. Kelpasi myös nykyajan valokuvataitelijoille tai näppäilijöille. Paikalta havaitsimme myös, että Kolin huiput lepäsivät lumitykkien nostattaman sumun peitossa, joten sieltäpä ei olisi maisemia katseltu.

Mäkrän maisemat eivät rajoitu Pielisen suuntaan. Vaaran lakialueen etelälaidalta pääsimme todistamaan ohuen pilvipeitteen takaa kuultavaa auringon kajoa Ryläyksen ja Herajärven yllä.

Lakialueelta löytyi myös tunnettu siirtolohkare, jossa voi nähdä karhun päätä muistuttavaa muotoa. Kolin vaaramuodostuma jo itsessään vaikuttava ilmestys, joten ei ole ihme, että alueelta löytyy paljon merkkejä muinaisten suomalaisten pyhistä paikoista. Vanhimmissa kartoissa Kolin nimenä esiintyy Mustarinta, joka on yksi lukuisista karhua tarkoittavista toisionimistä.

Turistikohteilla

Palautettuamme loppiaisaamuna avaimen luontokeskukseen päätimme vielä käydä Kolin näköalapaikoilla. Ukko- ja Akka-Kolille kävelee tampattua polkua pitkin helposti muutamassa minuutissa. Pysäköintialue sijaitsee alempana vaaran rinteellä, mutta rinnehissi kuljettaa maksutta ylös reittien lähtöpaikalle hotellin ja luontokeskuksen tykö.

Vain hetkeä pilvisen aamun valkenemisen jälkeen poluilla vallitsi rauha. Ukko-Kolilla ei näkynyt ketään, Akka-Kolin puolellakin vain yksi valokuvaaja. Rehellisyyden nimissä on pakko tunnustaa, että ovathan turistialueenkin maisemat vaikuttavia. Jos sulkee mielestään viereisen laskettelukeskuksen, voi melkein kuvitella olevansa oikeassa luonnossa.

Yhteenveto

Lyhyellä reissulla ei ehtinyt nähdä Kolin kansallispuiston jokaista nurkkaa, mutta keskeiset maisemapaikat pääsimme katsastamaan. Erityisesti Mäkrävaaraa voin suositella kenelle tahansa, myös erämaisempien tunnelmien ystäville. Vaikka Kolin kansallispuisto on pinta-alaltaan pienehkö, noin puolet Nuuksion koosta, riittää alueella retkeiltävää enemmänkin. Esimerkiksi Herajärven kierros -vaellusreitti kulkee suurelta osin kansallispuiston ulkopuolella, mutta tarjoaa tietojeni mukaan pääosin ihan mukavaa kulkumaastoa ja komeita maisemia. Toki metsätalouden jyräämiä maastoja tulee väistämättä vastaan.

Liikenneyhteyksistä mainittakoon, bussilla pääsee 10 kilometrin päähän Kolinportin huoltoasemalle. Perille asti matkustaminen vaatii käytännössä autoa tai taksia, joskin teoriassa Kolinportilta olisi mahdollista kävellä päivässä Kolin tai Jeron suuntaan osittain tieuria hyödyntäen. Vastaavaa hölmöilyä olen harrastanut muissa Pohjois-Karjalan kohteissa, joihin pääsy julkisilla on ollut hankalaa.

Liikkuminen jyrkillä rinteillä syvässä puuterilumessa osoittautui haastavaksi, ja moni kohde olisikin helpommin saavutettavissa sulan maan aikaan. Liukulumikengillä kuitenkin pääsi useimpiin paikkoihin, vain jyrkimmissä kohdissa joutui ottamaan ne pois. Osalla retkiporukasta oli tavalliset lumikengät, jotka toimivat myös varsin mallikkaasti. Loivemmilla osuuksilla ja alamäissä niillä eteneminen oli raskaampaa, mutta mitä hankalampaan maastoon mentiin, sitä järkevämmiksi ne osoittautuivat.

Jeron vuokratupa on mainio tukikohta Kolin maisemiin tutustumiseen. Suoraan tuvan pihasta pääsee kansallispuiston poluille, joten autoa ei tarvita päiväretkille lähtöön. Toisaalta tupa toimisi hyvin myös vaellusreissun viimeisen yön rentoutumispaikkana. Lähellä sijaitsee muitakin vuokratupia, joten jonkinlainen tuvalta tuvalle etenevä vaellus voisi myös onnistua.

Koli ansaitsee varmasti toisenkin tilaisuuden. Ehkä seuraava käynti on ajoitettava sulan maan aikaan. Toukokuu ennen turistiaikaa tai syksyn parhaat ruskamaisemat voisivat houkutella.