Valokuvaaja Teemu Saloriutta
Aloitin pidemmät telttavaellukset kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen olen kuljeskellut rinkan tai ahkion kanssa useimmissa Lapin erämaissa ja kansallispuistoissa sekä eri puolilla Etelä- ja Itä-Suomea. Yhteensä patikka- ja hiihtoretkiä on kertynyt kymmeniä, joista noin viikon mittaisia vaelluksia parisenkymmentä.
Jos nyt lähtisin uudestaan samoille reissuille, tekisinkö jotain toisin? Opinko kymmenessä vuodessa jotain hyödyllistä?
Kaksiosaisen kirjoituksen ensimmäisessä osassa kuvattiin Keski-Uudenmaan öisiä kulttuurimaisemia. Toisessa osassa kävellään kotinurkilla etsimässä kettuja, sarvipöllöjä ja metsäkauriita.
Tänä kesänä en ole päässyt perhesyistä pidemmille vaelluksille tai kuvausmatkoille. Kameraa en silti ole ripustanut naulakkoon: lukuisat illat ja yöt ovat kuluneet lähiluonnossa retkeillen. Keski-Uudenmaan luontokohteet ovat näinä viikkoina tulleet tutuiksi, ja yllättäen eniten kuvattavaa on löytynyt kävelymatkan päästä kotiovelta.
Kaksiosaisen kirjoituksen ensimmäisessä osassa kuvataan öisiä kulttuurimaisemia.
Näinä aikoina liikkeellä on paljon kuvavarkaita, näkyvyydellä maksajia ja muita valokuvaajan kuormasta syöjiä. Miten kuvat ja palvelut hinnoitellaan ja miksi valokuvaajalle kannattaa maksaa työstä kunnollinen korvaus?
On tullut aika vapauttaa kamerakalustosta liian vähälle käytölle jäänyttä lasitavaraa. Tästä siis hyvin pidettyä Canon-laatua seuraavalle onnekkaalle omistajalle.
Päivitys 25.6.2019: Molemmat objektiivit myyty
Pääsiäisviikonloppua vietettiin Uudellamaalla lähes kesäisissä lämpötiloissa. Pakkasin mukaan kamerakalustoni koko laajuudessaan ja suuntasin vaimoni kanssa telttailemaan Inkoon ja Siuntion rajalla sijaitsevalle Kopparnäs-Störsvikin alueelle. Vuorokauden mittaisella reissulla oli vain yksi tavoite: kuvata kevättä kuin viimeistä päivää.
Ilmastonmuutos on tehnyt lentoliikenteen päästöistä pysyvän keskusteluaiheen matkailualalle. Samalla maata pitkin matkustaminen on nousemassa matkailutrendiksi. Keskustelun sävy on kuitenkin omasta näkökulmastani erikoinen. Puhutaan siitä, miten tulevaisuudessa joutuu ehkä luopumaan mukavasta lentämisestä ja matkustamaan hitaasti, vaikeasti ja kalliisti.
Olen matkustanut valtavasti valokuvaus- ja vaelluskohteiden perässä. Parhaina vuosina reissun päällä on kulunut lähes jokainen viikonloppu ja taatusti jok’ikinen lomapäivä. Olen nähnyt satoja uskomattoman hienoja paikkoja ja kokenut hetkiä, joita on vaikea jälkeenpäin uskoa todeksi.
Lentokonetta en ole vielä matkoihini tarvinnut. Syy ei ole oikeastaan ollut ilmastonmuutos vaan paljon yksinkertaisempi: kaikkein kiinnostavimpiin paikkoihin pääsee mukavammin muilla kulkuneuvoilla.
Kolme vuotta sitten tammikuu tarjosi lunta ja pakkasta. Varasin helmikuulle mökin Jurmosta toiveenani päästä kuvaamaan Saaristomeren talvea. Välittömästi varauksen tehtyäni säätyyppi muuttui lauhaksi ja epävakaiseksi. Matkustin 9 tuntia suuntaansa päästäkseni yhdeksi päiväksi katsomaan mustaa maata ja räntäsadetta.
Tänä vuonna tammikuu oli jälleen kylmä ja lunta saatiin Saaristomeren äärilaidalle saakka. Huomasin, että Jurmossa olisi vapaa mökki helmikuun toisena viikonloppuna. Varasin mökin ja kuinka ollakaan, pari päivää myöhemmin sääennusteeseen alkoi ilmestyä keväisiä lukemia. Lumipeite hupeni vauhdilla. Ennuste näytti toivottomalta: retken ajalle oli luvassa vesisateita ja pahimmillaan +4 astetta lämmintä.
Tammikuu toi etelään kunnon talven, joidenkin mielestä varmasti liiankin kunnollisen. Massiivisten lumikinosten lisäksi ajoittain on saatu nauttia oikeista pakkasista ja mahtavista kuvauskeleistä.
Päivitin kaksi vuotta sitten teleobjektiivini astetta järeämpään: pitkään palvellut Canon EF 300 mm f/4L IS vaihtui valovoimaisempaan 2.8-versioon. Nyt on aika kertoa kokemuksia, miten muusinuijaksikin joskus leikillisesti kutsuttu 300 mm f/2.8L IS on käytössäni toiminut.