Varustekokemuksia Puljun erämaasta

Jostain syystä talvivaelluksilla kertyy muistivihkoon paljon havaintoja varusteiden toimivuudesta, eivätkä kaikki havainnot aina ole kovin painokelpoisia. Puljun erämaan pakkasissa ja syvässä umpihangessa varusteet pääsivät jälleen kunnon testiin. Valittamisen aiheilta ei tälläkään kertaa säästytty.

Onnistuneet vaatevalinnat

Aloitetaan kuitenkin positiivisesta päästä. Hiihtelin lähes koko reissun samoissa vaatteissa: aluspaitana Devoldin ohut merinopaita, välipaitoina Fjällrävenin ohuehko villapaita ja jokin vanha villafroteepaita ja päällimmäisenä Haglöfsin 3-kerroskuoritakki. Housuina Lastingin merinobokserit, North Outdoorin merinovillaiset pitkät kalsarit ja Pinewoodin retkihousut, joissa on osassa kangasta vedenpitävä kalvo ja osassa hengittävämpi puuvilla-polyesterkangas.

Päähineiksi valikoituivat ohut silkkihuppu ja paksuhko villapipo. Lisäksi käytin Shelbyn merinokauluria. Käsissä pidin ohuita JahtiJakt-fleecesormikkaita ja Hestran paksuja Army Leather Heli Ski -rukkasia. Jaloissa käytin alussukkana Varustelekan merinosukkia ja niiden päällä ohuita ja paksumpia villasukkia.

Taukovaatteina mukana oli brittiarmeijan taukohousut sekä vaimolta lainaamani Rab Ascent -untuvatakki. Oma talviuntuvatakkini GoLite Roan Plateau olisi ollut kevyempi, mutta ei yhtä lämmin kovemmissa pakkasissa.

Yllättävää kyllä, oikeastaan kaikki vaatteet toimivat reissun ajan juuri niin kuin pitikin. Kuoritakkiin olisin tuulisilla soilla kaivannut karvareunaista huppua, muuten siinäkään ei ollut valittamista. Silkkihuppu oli tuulessa kätevä, sillä sen saattoi nostaa suojaamaan nenää ja poskia pahimmalta viimalta. Merinokauluri esti kaulaa kylmettymästä.

Nokia Naali ja kirotut huovat

Nokia Naalit ovat toimineet useita talvia luottosaappainani, kun kyllästyin noin parinkymmenen hiihtopäivän jälkeen hajoaviin Kairoihin. Naalit kestävät ja ovat niin lämpimät, että niillä on lähes mahdotonta saada jalkoja palelemaan. Niillä on seisty tuntikausia kuvaamassa revontulia 20-30 asteen pakkasissa ilman ongelmia.

Tällä reissulla eteen tuli yllättävä ongelma: kovassa pakkasessa kosteat huovat jäätyivät niin tiukasti saappaisiin kiinni, ettei niitä saanut kiskottua irti edes väkivaltaisesti. Loppureissun jouduin hiihtelemään kosteahkoilla huovilla, kuivaaminen ei oikein onnistunut. Silti jalat eivät palelleet ja pakkanenkin lauhtui parahiksi viimeisinä päivinä.

Huopien jäätymisen olisi voinut ennaltaehkäistä käyttämällä höyrynsulkusukkaa eli esimerkiksi tavallista muovipussia alussukan ja villasukan välissä. Näin huopa olisi pysynyt kuivana, sillä jalan hikoilusta aiheutuva kosteus olisi pysähtynyt muovipussiin.

Toinen Naali-saappaiden valituksen aihe on huono istuvuus eräsiteisiin. Saapas on ainakin koossa 44 niin leveä, että sen kärki mahtuu vain vaivoin eräsiteen metalliväkäsiin. Tästä syystä saapas ponnahtaa helposti irti, jos sen alle esimerkisi paakkuuntuu lunta. Tällä reissulla ongelma esiintyi onneksi vain yhtenä päivänä.

Kotateltta ja kamiina vai tunneliteltta ja bensakeitin?

Pääsin kokeilemaan reissussa kahta erilaista lämmitettävää talvimajoitetta. Kotimainen Tuntsa-kota Winnerwellin titaanikamiinalla täytti paikkansa suojaisessa maastossa. Tuntsan kotamalleista isompi, halkaisijaltaan nelimetrinen kota oli kolmelle erinomaisen tilava. Ilman polttopuuhuoltoa sai kuitenkin varata reilusti aikaa sopivien puunkäkkyröiden etsimiseen, sahaamiseen ja pilkkomiseen. Kamiina ei myöskään jäisillä puilla palanut niin hyvin, että vesien sulattelu ja ruuanlaitto olisivat sujuneet nopeasti.

Helsport Spitsbergen X-Trem 4 Camp -tunneliteltta kelpaisi vaikka naparetkille. Siinä on kaikki ominaisuudet, joita vaativa talviretkeilijä voi kaivata: reilusti tilaa, pystysuoralla takaseinällä varustettu sisäteltta, iso ja pieni absidi, lumiliepeet… Helsportin teltassa monet yksityiskohdat vaikuttaisivat hyvin mietityiltä ja kun hintakin on selvästi Hillebergiä halvempi, olisi se varmasti oikein järkevä valinta talviteltaksi.

Pystysuora takaseinä oli erityisen kätevä käytettäessä bensakeitintä sisällä teltassa. Bensakeittimen käyttäminen vaikutti kamiinan polttopuusäätöihin nähden varsin vaivattomalta puuhalta. Jos aikoisin tosissaan harrastaa talviretkeilyä, luultavasti päätyisin kotateltan sijaan tunneliteltan ja bensakeittimen hankintaan. Tätä päätöstä tukisivat myös korkean kotalteltan haasteet tuulisemmassa paikassa.

Akut jäässä

Olen luottanut talvivaelluksilla Eneloop Pro -akkuihin, joiden pitäisi olla AA-akkujen parhaimmistoa. Käytän niitä sekä otsalampussa että GPS-laitteessa. Yllätys oli suuri, kun jo ensimmäisen päivän iltana huomasin, että reitin tallennusta varten päällä pitämäni GPS-laite oli sammunut. Akut olivat hyytyneet kylmässä, vaikka joskus aiemmilla retkilläni ne ovat kestäneet kovissakin pakkasissa useamman päivän.

Todennäköisesti Eneloop-akut ovat vain ikääntymisen vuoksi menettäneet varauskykyään. Ne ovat myös maanneet välillä pitkiä aikoja laatikossa käyttämättöminä. Muistelisin, että olen ostanut akut noin seitsemän vuotta sitten, onhan niillä siis jo ikää. Onneksi mukana oli myös uudempi otsalamppuni, jonka akku kesti koko reissun, kun käytin lamppua lähinnä himmeimmällä teholla leiripuuhissa.

Kameran akkujen kanssa pelasin varman päälle. Hähnelin LP-E6- tai LP-E6N-akkuja vastaavat oranssit tarvikeakut ovat olleet jopa Canonin alkuperäisakkuja parempia, joten uskaltauduin ostamaan yhden sellaisen lisää. Aiemmat akkuni ovat 7-8 vuotta vanhoja. Oli siis varminta ottaa mukaan yksi tuliterä akku, jos vanhat akut olisivat menettäneet pakkasensietokykyään.

Reissussa kului lopulta kaksi akkua tyhjäksi ja yksi noin puolilleen. Mukana oli kaikkiaan viisi akkua, joten huolta virran loppumisesta ei ollut. Kuvia kertyi yhteensä noin 1800 kappaletta. Jo 8 vuotta vanha Canon 6D jaksoi taas porskuttaa läpi yhden talvivaelluksen ilman pienintäkään ongelmaa. Luottoni sen kestävyyteen vahvistui entisestään.

Pidin kaikki akut öisin lämpimässä makuupussissa, ja päivisin vara-akut matkustivat povitaskussa. Eniten akkua kulutti kirkkaan illan tähtikuvaussessio, jolloin kuvasin paljon Live View -tilaa eli takanäyttöä hyödyntäen. Optisen etsimen kautta kuvaaminen kuluttaa akkuja merkittävästi vähemmän.

Järvisen Lapponiat, metsäsuksien aatelia

Umpihankihiihtäjien keskuudessa Järvisen valmistamat Lapponiat ovat nauttineet suurta kansansuosiota jo pitkään. Suksien valmistuksen tilanne on tällä hetkellä epäselvä, mutta ainakin vanhoja varastoja vielä on saatavilla. Ehkä Lapponiat kannattaisi ostaa ennen kuin ne loppuvat maailmasta.

Pääsin hiihtämään reissussa parisenkymmentä vuotta vanhoilla, mutta yhä erittäin käyttökelposilla 280 cm Lapponioilla. Aiemmin olen hiihtänyt vain 220-240 cm suksilla, joten oli mielenkiintoista testata, miten lähes kolmimetriset lankut toimisivat. Pitkätkin sukset upottivat metsässä 20 cm tai enemmän. En olisi halunnut olla ladunavaajana senttiäkään lyhyemmillä hiihtimillä.

Yleisesti ajatellaan, että ahkion kanssa ei voi kuitenkaan mennä kovin tiheään metsään tai jyrkkiin rinteisiin, joten suksen pituudella ei pitäisi olla hirveästi haittavaikutuksia. Ja toden totta, en missään vaiheessa retkeä kokenut, että pituus olisi häirinnyt. Mitä nyt leiripuuhissa joutui välillä hieman jumppailemaan, että sai käännyttyä oikeaan suuntaan.

Suksien pohjissa Colltex Mix -nousukarvat 50 mm leveinä ja 200 cm pitkinä toimivat tuttuun tapaan täydellisesti. Ilman niitä ahkion kiskomisesta ei tullut paljon mitään. Sen sijaan karvojen kanssa tamppasin esimerkiksi yhden jyrkän mäen ylös kelkkauraa pitkin ilman minkäänlaista lipsumista.

Paris-pulkka on lumiaura

Itse Paris-pulkasta tuunattu ahkio on aiemmilla reissuilla kulkenut mainiosti tasaisilla suolakeuksilla, järven jäällä ja avotunturissa. Niissä oloissa Fjellpulkenin suorat H-aisat ovat parhaimmillaan.

Umpihangessa ja mäkisissä metsissä tilanne olikin toisenlainen. Ristiaisat toimisivat paremmin, jos ahkiota tarvitsee luovia metsässä puita väistellen, sillä tällöin pulkka seuraisi paremmin hiihtäjää. Fjellpulkenin aisoilla kääntösäde on pitkä, ja jokainen mutka oli hiihdettävä tarkasti, ettei ahkio tökkää kantoon.

Ahkioni painopiste ei edes ollut erityisen korkealla, mutta silti sain sen kaatumaan rinteissä ja pari kertaa tasaisellakin. (Kannoin selässä kevyttä reppua, joka osaltaan laski painopistettä, kun kaikkea kuormaa ei ollut pakko änkeä ahkioon.) Pulkka ei myöskään tahtonut pysyä latu-urassa, vaan keikkui helposti kallellaan uran reunassa. Tämä asento lisäsi välillä kitkaa selvästi. Toinen, isolla ja painavalla telttakääröllä pakattu Paris-pulkka oli vieläkin hankalampi. Se kaatuili välillä niin usein, ettei matka meinannut edetä lainkaan.

Huomaa vinossa kulkeva Paris-pulkka

Myöskään pulkan neliskanttinen muotoilu ei ollut parhaimmillaan umpihangessa. Keula haukkaili lunta ja toimi melkoisena lumiaurana. Irtonaisen ahkiokassin ja pulkan etureunaan jää aina väistämättä tilaa, johon lunta pääsee kertymään. Tällä kertaa siitä ei ollut haittaa, koska lumi oli kevyttä puuteria, mutta lämpötilan kääntyessä plussalle tilanne olisi toinen. Parin kilon lisätaakka märkää lunta ei hirveästi ilahduttaisi.

Reissulla havaittiin, että ikiaikainen klassikkoahkio Savotta Paljakka on varsin mukiinmenevä kapistus metsäisiin umpihankioloihin. Muista ahkioista voisi olla kiinnostavaa kokeilla Pikkuhittiä. Sen kapeus ja keulan muotoilu vaikuttaisivat juuri sopivilta umpihankeen.

Onneksi ahkiokassini sentään pelasi kuten piti, niin ahkiokokemus ei jäänyt pelkästään negatiiviselle puolelle. Sinisen kassin innoittamana annoin ahkiolleni nimeksi Konstanpulkkero. Siellä se kulki perässä ajattelemassa sinisiä ajatuksia aivan kuin esikuvansa, Veikko Huovisen kuuluisa romaanihahmo.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.