Hiihtovaelluksella helmikuisessa Puljun erämaassa

Helmikuun viimeisellä viikolla suuntasin kahden tietokirjailijan ja retkeilyn ammattilaisen kanssa Puljun erämaahan. Tavanomaisen hiihtovaelluksen ohessa tavoitteena oli saada talvisia kuvia pariinkin tulevaan kirjaan sekä testata muutamia varusteita.

Puitteet autenttisille talvikuville olivat totisesti kohdallaan, sillä tykkylumen kuorruttama erämaa tarjoili useina päivinä kireää pakkasta, kovaa tuulta ja kunnon lumipyryä. Syvässä puuterilumessa ei ollut toivoa kantavista kerroksista, joten jopa lähes kolmimetrisillä metsäsuksilla eteneminen osoittautui raskaaksi.

Puljun erämaa on vaelluskohteena melko tuntematon eli korona-aikana juuri sopiva valinta. Pienehkö, Nunnasentien halkaisema erämaa sijaitsee puolensataa kilometriä Leviltä pohjoiseen Pöyrisjärven erämaan ja Lemmenjoen kansallispuiston välissä. Siinä missä satojen suksiboksillisten autojen letkat kuljettivat hiihtolomalaisia Levin matkailukeskukseen, ei siitä pohjoiseen montaa autoa tai ihmistä näkynyt. Erämaassa olimme todennäköisesti ainoat kulkijat.

Autoille löytyi aurattu parkkipaikka Hillavaaran kohdilta (karttalinkki) Puljun ja Nunnasen väliseltä tieosuudelta. Pienen pakkausoperaation suuntasimme umpihankeen kiertämään Narkivaaraa eteläkautta.

Lähdin matkaan lainasuksilla, sillä omat 240 cm metsäsukseni olisivat olleet näissä oloissa auttamatta liian lyhyet. Legendaariset Järvisen Lapponiat 280 cm pituisina versioina ovat parhaimmillaan juuri tämänkaltaisilla reissuilla. Muutkin valitsivat pitkät sukset, Ossi 300 cm Lapponiat ja Jouni 270 cm Peltoset skinipohjalla. Ahkioina oli kaksi Fjellpulkenin aisoilla varustettua Paris-pulkkaa ja yksi Savotta Paljakka. Oman pulkkani sisällön pakkasin uunituoreeseen ahkiokassiin.

Hiihtelin alkumatkan ilman nousukarvoja, mutta jo aivan loivissa nousuissa ilmeni, ettei ahkiota ilman niitä pitkälle kiskottaisi. Liimasin 50 mm levyiset ja 200 cm pitkät Colltex Mixit paikalleen ja meno parani välittömästi. Samanlaiset nousukarvat olivat tutut useammalta aiemmalta hiihtovaellukselta, joten tiesin niiden toimivan loistavasti.

Heti ensimetreistä alkaen oli selvää, että tällä reissulla ei hirveästi kilometrejä nieltäisi. Tuulenpieksemillä soilla lumi upotti sentään hieman vähemmän kuin metsäosuuksilla. Ladunavaajaa tiheästi vaihtamalla eteenpäin päästiin, mutta hämärä alkoi hiipiä jo kuuden kilometrin kohdalla. Oli aika siirtyä avoimelta suolta metsäsaarekkeen suojiin etsimään Tuntsa-kodalle paikkaa.

Sopiva tontti löytyi ja läheisten aihkimäntyjen ympäristöstä saatiin kaivettua kuivanpuoleisia oksankäkkyröitä kamiinaa varten. Parinkympin pakkasessa Winnerwellin titaanikamiinan lämpö ja päivällisruoka kelpasivat.

Olen aiemmin yöpynyt isommalla porukalla kymppi- tai puolijoukkueteltassa, jossa voidaan polttaa kamiinaa läpi yön. Kolmen hengen seurueessa ei kipinämikkoja tietenkään riitä tarpeeksi, joten yöllä luotettiin lämpimiin makuupusseihin. Omalla talvipussillani yöpyy mukavasti noin -10 asteeseen saakka, mutta päällipussiksi oli lainassa paksu kuitupussi, joten tiesin pärjääväni varmasti missä tahansa kuviteltavissa pakkaslukemissa.

Kohti Korsatupaa

Vaikka yö oli kylmimpiä ulkona nukkumiani (noin -20 astetta), harvalla talviretkellä on makuupussissa ollut yhtä mukavan lämmintä. Reilu ylimitoitus lämpörajoissa vahvistui hyväksi ajatukseksi. Ahkioon mahtui helposti pari kookasta makuupussia.

Kamiina pöhisteli aamuvedet lämpimiksi hieman hitaanpuoleisesti, mutta kiirehän meillä ei mihinkään ollut. Alkumatka sujui suolakeuksilla joutuisasti. Pakkasen kiristyminen -22 asteeseen ja kova viima vaativat jatkuvaa valppautta kasvojen ja sormien paleltumisen ehkäisyssä. Itselleni paras tapa pitää sormet lämpiminä on pukea muuhun kehoon reilusti lämmintä vaatetta. Pientä hikoilua siitä aiheutuu, mutta villainen aluskerrasto lämmittää hieman kosteanakin.

Vietkajärveä lähestyttäessä alkoivat haasteet. Jouduimme kiertelemään metsäosuudella pieniä notkoja, ja Paris-pulkat kaatuilivat rinteissä useaan otteeseen. Etenkin massiivinen telttakäärö Ossin pulkan päällä osoittautui hankalaksi, koska se nosti painopisteen korkealle. Matalaksi kuormattu Savotta Paljakka soveltui selvästi paremmin metsässä luovimiseen.

Lopulta löytyi kelkanjälki, joka näytti jatkuvan oikeaan suuntaan ja kevensi raskasta taivalta. Metsässä ahkioiden kanssa taistelu oli kuluttanut voimia, ja kun viimein pidimme evästauon, energiatasoni alkoi olla alhainen. Kaupungissa aina unohtaa, miten älyttömiä määriä talvivaelluksella pitää syödä. Tyhjensin ahkiosta urakalla välipalavarastoa ja loput pari kilometriä Korsatuvalle sujuivat selvästi paremmin.

Huomasin vieraskirjasta, että kävipä hillitön munkki: Metsähallituksen huoltomies oli tuonut puutäydennyksen vain kolme päivää aiemmin! Muita kulkijoita ei tammikuun alun jälkeen ollutkaan, yhtä poromiestä lukuun ottamatta. Avotakalla varustettua tupaa ei kovin lämpimäksi saanut, mutta varusteiden kuivaamiseen ja vesien sulatteluun takkatuli sentään kelpasi.

Alkuperäisenä haaveena oli kavuta ylös Korsatunturille kuvaamaan. Ne suunnitelmat haudattiin vähin äänin raskaiden hiihtokelien ja lähestyvän lumimyräkän myötä. Samoin oli selvää, ettei pohjoiseen Avisuoran kammille järkevästi ehdittäisi.

Tykkypuiden jäljillä

Aamulla päätimme hiihdellä jonkin matkaa omia jälkiämme Vietkajärven suuntaan ja nousta sitten ylös läheiselle vaarajonolle tykkymetsiä etsimään. Aiempina päivinä olimme havainneet, että tykkyä esiintyi parhaiten 340 metrin korkeuskäyrän yläpuolella.

Omasta ladusta ei tosin ollut enää mitään jäljillä, sen verran paljon oli jo yöllä pyryttänyt uutta lunta. Lumimyräkkä jatkui päivällä. Jos alkumatkan suon ylitys vastatuuleen olisi ollut yhtään pitempi, myrskylasit olisivat tulleet tarpeeseen.

Olin aamulla valmistellut tuhdin lounaan ruokatermariin. Kunnon tankkaus Vietkajärven kohdilla olikin hyvä ajatus, sillä edessä häämötti vielä kohtalaisesti nousumetrejä. Loppumatkasta telttakääröllä varustettu Paris-pulkka kaatuili toistakymmentä kertaa, ja hiihtelin perässä nostelemassa sitä pystyyn. Harvan tykkymetsän keskellä, lähellä vaaran lakialuetta, alkoi olla maisema-arvot kohdallaan.

Normaalilla vaelluksella valoisa aika käytettäisiin etenemiseen ja leiripuuhat hoidettaisiin vasta illansuussa. Nyt aikaa jätettiin kuvaustehtäviä varten, joten leiri pystytettiin heti ensimmäiseen sopivaan paikkaan. Päivämatka jäi noin 6 kilometriin. Hyödyntämällä koko valoisan ajan, olisi raskaissakin hankioloissa päässyt noin 10 kilometrin päivämatkoja.

Pystytimme ison tunneliteltan (Helsport Spitsbergen X-Trem 4 Camp) tasaiselle aukealle. Oikeasti ei tietenkään olisi järkevää raahata kolmelle hengelle sekä kotatelttaa ja kamiinaa että painavaa tunnelitelttaa. Kahta hyvin erilaista talvimajoitetta pidettiin mukana kuvaus- ja testaustarkoituksessa.

Kääröksi pakattu teltta saatiin nopeasti pystyyn, sillä kaaret oli pujotettu jo osittain paikoilleen. Tästä tekniikasta on erityisesti hyötyä äärioloissa, kun teltta on tarvittaessa saatava pystyyn myrskyssäkin. Myös teltan pohjan kokoinen routamatto kulki mukana käärössä, joten sekin oli valmiiksi paikallaan.

Keittelimme päivälliset teltassa mukavasti bensa- ja kaasukeittimillä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin näkemään omin silmin keittimen käyttöä teltassa. Menetelmä on alun perin kehitetty naparetkiä varten, mutta nykyään teltan lämmittäminen keittimellä alkaa olla Suomen oloissakin yleistä. Keittimen käyttöä on toki harjoiteltava riittävästi, ettei polta telttaa vahingossa. Ja voi veljet, miten mukavaa olikin pakkasen paukkuessa oleskella lähemmäs +20-asteisessa teltassa! Tuntui melkein huijaukselta.

Keitintä teltassa käytettäessä tuuletus on erittäin tärkeää häkäriskin minimoimiseksi. Huomaa auki oleva tuuletusaukko ja ovi.

Kuutamo valaisi leiriä alkuillasta, mutta pilviverho häiritsi tunnelmakuvien ottamista. Sääennuste ei missään vaiheessa retkeä lupaillut taivaan kirkastumista, joten toiveita tähtien tai revontulien kuvaamisesta oli turha elätellä.

Ilta kului rattoisasti teltan lämmössä. Olin jo valmistautumassa nukkumaanmenoon, kun ulkona odotteli yllättäen täysin kirkas taivas. Äkkiä kamera takaisin jalustalle!

Hiihtelin leirin lähistöllä eri kuvakulmia etsien. Himmeät revontulinauhat pyyhkivät pohjoistaivasta ja puolikuu valaisi kauniisti vitivalkoista maisemaa. Tuulikin oli ensimmäistä kertaa retken aikana tyyntynyt. Yritin nauttia harvinaisista hetkistä niin paljon kuin vain ikinä osasin. Edellisestä yhtä hienosta talviyöstäni oli vierähtänyt vuosia, eikä koskaan tiedä, kuinka pitkään seuraavaa saa odottaa.

Pyry jatkuu

Aamu valkeni puolipilvisenä ja aurinkokin pilkahti hetken oranssien pilvien takaa. Toisella puolella kultainen puolikuu laski kauniisti tykkypuiden takana. Sillä aikaa kun luonto kutsui lumikuoppaan kyykkimään, kuu häipyi pilvien taakse. Paha virhe: valokuvauksen tulee aina mennä henkilökohtaisten tarpeiden edelle.

Aamulla teltta pakattiin jälleen kääröksi ahkion päälle routamattoineen ja kaarineen. Telttakäärön kaadettua pulkan heti alussa lukuisia kertoja, siirrettiin käärö Paljakan päälle. Ryhmän eteneminen helpottui huomattavasti.

Pakkasta oli viitisentoista astetta ja pian alkoi kunnon lumipyry. Tuulisella suolla silmäripset jäätyivät umpeen, taas olisi myrskylaseista ollut apua. Karvareunainen huppu olisi myös kelvannut sivutuulta blokkaamaan. Kiittelin mielessäni kuoritakin valintaa vaellustakiksi perinteikkään anorakin sijaan. Näissä oloissa puuvilla-anorakkini läpi puhaltava tuuli olisi jäädyttänyt minut yhdeksi isoksi jääpuikoksi.

Emme jatkaneet matkaa suotta liian lähelle autotietä. Narkivaaran läheisyydestä löytyi kaunista tykkykuusikkoa. Kelpo puitteet viimeisen yön kotaleirille. Korkean kodan pystyttäminen tuulisessa paikassa vaati kolmen hengen työpanoksen. Pitkillä suksisauvoilla kota saatiin lopulta ankkuroitua lumeen riittävän tiukasti.

Kevyen Winnerwellin titaanikamiinan piippu huojui hieman vaarallisen näköisesti ja lisäksi se savutti välillä sisään. Savuttamiseen oli ilmeisesti syynä pääosin tukkeutuneet kipinähatun reiät, mutta saattoi tuulellakin olla osuutta asiaan. Joka tapauksessa purimme kamiinan pois ja hyödynsimme loppuja polttopuita nuotiolla. Kelpasi tykkykuusien keskellä istuskella ulkonakin!

Yön aikana sää lauhtui kymmenisen astetta. Maiseman ylle nousi sankka sumu. Hiihtelimme viimeiset kilometrit tien varteen unenomaisen sumuverhon keskellä. Ilmassa oli jo tuulahdus kevättä.

Yhteenveto

  • 5 hiihtopäivää, 4 yötä
  • 2 yötä kotateltassa, 1 yö tunneliteltassa, 1 yö autiotuvassa
  • hiihtomatkaa yhteensä n. 28 km

Helmikuun loppu ei ole Lapin suosituinta hiihtovaellusaikaa, eikä ihme. Kuukautta myöhemmin saisi parhaimmillaan kiitää vauhdikkaasti kantavilla teräshangilla ja nauttia leppoisan leudoista kevätpäivistä. Helmikuu sen sijaan on pohjolan perukoilla vielä täyttä talvea, kuten saimme käytännössä huomata. Valokuvaajalle talviset maisemat tykkymetsineen sopivat toki erinomaisesti. Haittapuolena oli lähinnä etenemisen hitaus ja vaivalloisuus syvässä uppolumessa.

Puljun erämaa oli juuri niin hiljainen kuin saattoi odottaa. Yhtenä päivänä kuultiin kaukaa poromiesten moottorikelkkojen ääntä, muita merkkejä ihmisistä ei havaittu. Kaunista, koskematonta luontoa sen sijaan riitti.

Erämaassa reitillemme osui monenlaista maastoa: kuusi- ja mäntymetsiä, aukeita jänkiä, matalia vaaroja ja pieniä harjuja. Komeita tuntureitakin siellä olisi, mutta ne jäivät toiseen kertaan. Olen aikaisemmin mieltänyt Puljun erämaan lähinnä läpikulkukohteeksi pitkille vaelluksille. Nyt voin todeta, että kyllä siellä sulan maan aikaankin viikon helposti viihtyisi.

Kokeneiden ammattilaisten seurassa oli mukava retkeillä ja opin paljon uutta talviretkeilystä ja varusteista. Varustekokemuksista lisää seuraavassa kirjoituksessa.

3 kommenttia

  1. exposedpaths maaliskuu 11, 2021 at 14:05

    Hienon joskin raskaan kuuloinen keikka! BTW, ruotsalaisella vaeltajakollegalla samainen kamiina oli pölläyttänyt palokaasuja piipun saumasta sisälle, kipinähatun tukkiuduttua karstasta. Teltta oli sulanut osin, eli huonostikin olisi voinut käydä.

    Vastaa
    1. Teemu maaliskuu 12, 2021 at 07:47

      Ohhoh, kotaretkeily ei ole ihan vaaratonta touhua! Tuo piippu ei varsinaisesti herättänyt luottamusta, koska se pysyy kasassa vain hepposilla metallirenkailla, ja kiinnitys kamiinan päähän perustuu lähinnä hyvään tuuriin.

      Vastaa
      1. exposedpaths maaliskuu 15, 2021 at 13:36

        Taisin tästä instan puolella jonkun retkueenne kaverin kanssa jo vaihtaa pari sanaa, mutta tuossa itsellänikin olevassa samaisessa kamiinassa on kipinähatussa metalliset härpäkkeet, jotka ovat käsittääkseni harusnaruja varten tarkoitettu.

        Itse olen vetänyt niistä teltan kulmakiiloihin jekkulankaharukset ja laittanut ne sen verran kireälle että ne tavallaan ”puskevat” piippua alas kiinni kamiinaan ja vakauttavat koko systeemin aika hyvin. Oman piipun olen jättänyt ns. täysimittaiseksi, eli se heiluisi muutenkin holtittomasti tuulessa ilman harustusta.

        Vastaa

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *