Siirryin viisi vuotta sitten peilittömään järjestelmäkameraan. Valinta oli aiemman Canon 6D:n seuraaja peilittömien maailmassa, Canon R6. Täyskennoinen runko on palvellut hienosti maisemapainotteisessa yleiskuvauksessa. Viime aikoina olen alkanut taas muutaman vuoden tauon jälkeen kuvata enemmän myös nisäkkäitä ja lintuja, jolloin kunnollinen teleobjektiivi on ratkaisevan tärkeä varuste.

Siirtyessäni peilittömään kalustoon hankin kevyen mutta pimeän RF 100-500 mm f/4.5-7.1 telezoomin. Jäin odottelemaan Canonin televalikoiman laajenemista valovoimaisempiin, mutta harrastajabudjetille sopiviin teleihin. Viisi vuotta myöhemmin Canonin televalikoimassa on edelleen ammottava aukko. Olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolen?

Televalinnan teoriaa

Televalinta luontokuvaukseen ei ole aivan yksinkertainen asia. Esimerkiksi lintu- ja nisäkäskuvauksen tarpeet poikkeavat toisistaan. Nisäkkäät liikkuvat tyypillisesti hämärissä ja ovat lintuihin verrattuna isoja – jos ei puhuta päästäisistä vaan esimerkiksi hirvistä tai ketuista. Linnut taas ovat useimmiten pieniä ja kaukana, mutta monesti päiväaktiivisia.

Lintukuvauksessa tarvitaan siis ennen kaikkea ulottuvuutta, ja valovoiman merkitys on hieman toissijainen asia. Valovoima vaikuttaa kuitenkin taustan bokehin kauneuteen sekä tarvittavien suljinaikojen ja ISO-herkkyyksien kautta kuvanlaatuun. Erikoistapauksissa, kuten metson soidinkuvauksissa, valovoimaa toki tarvitaan myös hämäryyden takia.

Nisäkäskuvauksessa liioista milleistä voi olla jopa haittaa, jos esimerkiksi hirvi astelee alle viiden metrin päähän tai samaan kuvaan haluaa mahduttaa useamman eläimen. Valovoimaa sen sijaan ei ole koskaan liikaa, ja zoomista on paljon iloa muuttuvissa tilanteissa.

Lisäksi esimerkiksi perhosten ja sudenkorentojen kuvaaminen vaatii, että objektiivi tarkentuu lähelle. Yksi mietittävä tekijä on myös paino, jolla on merkitystä erityisesti vaellusolosuhteissa. Telekaluston tulee siis kattaa yhden tai useamman objektiivin voimin viisi tarvetta: zoomattavuus, valovoima, ulottuvuus, keveys ja lähitarkennus.

Kun päivitin kalustoa Canonin peilittömään runkoon ja RF 100-500 mm f/4.5-7.1 teleen, ajatuksena oli, että telezoom olisi kevyt yleisluontoputki ja toimisi etenkin vaellusreissujen telenä. Siinä käytössä se onkin palvellut erinomaisesti.

Myin EF 300 mm f/2.8L IS USM:n I-version pois muutama vuosi sitten. Tarkoitukseni on ollut hankkia ykkösteleksi jokin järeämpi RF-tele, kun Canon sellaisen ”ihan pian” varmasti julkaisee yli kymppitonnin hintaisten ammattiputkien ja pimeiden zoomien väliin. Täytyyhän sen julkaista, koska eihän se voi antaa kilpailijoille tasoitusta tärkeän harrastajasegmentin kohdalla. Eihän?

Valitettavasti odottavan aika on ollut yhtä pitkä kuin opiskeluaikana Länsimetron valmistumista vartoessa. Canon kyllä julkaisi järkihintaisen ja terävästi piirtävän RF 200-800 f/6.3-9 telezoomin, mutta se jatkoi surkuhupaisaa sysipimeiden zoomien sarjaa. Sille on paikkansa, mutta omassa käytössäni tarvitsen enemmän valovoimaa.

Erilaisia huhuja on liikkunut jo vuosia, viime aikoina vahvimmin 300-600 mm f/5.6 telestä. Se toisi toteutuessaan kaivattua lisäulottuvuutta ja hyväksyttävän valovoiman 600 mm päässä, mutta telepään valovoima voi nostaa hinnan korkealle, ellei mekaanisessa laadussa ole tehty isoja kompromisseja. Lisäksi valovoima olisi 300 mm päässä samaa tasoa kuin 100-500 mm telellä. Teräväpiirtoinen 300-600 mm kestäisi varmasti hyvin 1.4 jatketta, jolloin siitä tulisi telepäässä hyvin ulottuva 840 mm f/8.

Jos ei jaksa odottaa, mitä muuta canonisti voi tehdä kuin valittaa internetissä? Vaihtoehtoja on ainakin neljä:

1. Pysytään Canonissa
2. Vaihdetaan Sonyyn
3. Vaihdetaan Nikoniin
4. Vaihdetaan Olympukseen eli OM Systemsiin

Vaihtoehto 1: Pysytään Canonissa

Jos Canonin kalustosta pitää valita nykyistä 100-500 mm zoomia täydentävä putki tai kaksi, tarvittaisiin sekä lisää valovoimaa että ulottuvuutta. Sellaisia ei ole RF-maailmassa tarjolla megakalliiden supertelejen lisäksi. Ulottuvuuteen toisivat apua vain valovoimaltaan koomisuutta lähentelevät 600 mm f/11 ja 800 mm f/11 muoviputket sekä jo mainittu 200-800 pimeä zoom.

Mitä pitempi tele, sitä paremmin se ratkaisee lintukuvauksen ulottuvuusongelman ilman telejatkeita, mutta sitä huonommin se toimii nisäkkäiden lähitilanteisiin. Lyhyessä päässä yksi ratkaisu olisi myös 70-200 mm f/2.8, josta löytyy useita EF- ja RF-versioita. Osaan malleista sopii telejatkeet, jolloin 1.4X jatkeella saadaan 98-280 f/4.

Katsotaanpa vanhaa EF-valikoimaa. II-sukupolven supertelet EF 400/2.8L IS USM II, EF 500 f/4L IS USM II ja EF 600 mm f/4L IS USM II liikkuvat käytettynä jo edulliseen tai siedettävähköön noin 5000 euron hintaan. Listaan voisi lisätä myös edullisemmat EF 300 mm f/2.8L IS II ja EF 400 mm f/4 DO II kiinteät, joita myydään alle neljällä tonnilla. Ne toimivat hyvin 1.4X ja 2X jatkeiden kanssa. Aiemman 300 mm f/2.8L IS USM I-versioni heikoin puoli oli, ettei se kestänyt kunnolla 2X jatketta täydellä aukolla.

Viimeinen EF-sarja eli III-sukupolven telet viilasivat painosta merkittävästi grammoja, esimerkiksi 400 mm f/2.8 keveni lähes kilolla 3,8 kilosta 2,9 kiloon. Tämä on käsivaralta kuvattaessa ratkaiseva ero. Kuvanlaatu sen sijaan oli jo II-sarjassa kohdallaan, mikä tekee esimerkiksi 400 mm f/2.8 II-versiosta houkuttelevan: 1.4X jatkeella käsissä on 560 mm f/4 ja 2X jatkeella peräti 800 mm f/5.6. Testien perusteella kuvanlaatu on täydellä aukolla lähes sama kuin natiivilla 800 mm f/5.6 objektiivilla, joten kyseessä on todella monipuolinen työkalu, jos sitä vain jaksaa kantaa mukana.

Usein luontokuvaajien kuninkuusvälineenä pidetään superteleistä 600 mm f/4 tai 400 mm f/2.8. Niiden väliin jää hieman vähemmälle huomiolle 500 mm f/4. Canonin II-sukupolvesta on huomattava, että 500 mm f/4 painaa vain 3,2 kg, mikä tekee siitä toimivamman käsivaraputken kuin 3,8 ja 3,9 kg painoiset 400 mm ja 600 mm putket. Monipuolisuus tosin kärsii, koska 500 mm on välillä liian pitkä tai lyhyt ja f/4 välillä liian pimeä. 600 mm f/4:n ulottuvuus riittää moneen ilman jatketta ja 400 mm f/2.8:n uskomaton valovoima on hämärässä lyömätön etu.

EF-lasien suurin heikkous verrattuna RF-bajonetille suunniteltuihin putkiin on suurempi fyysinen koko ja paino, jota tarvittava RF-EF-adapteri vielä hieman lisää. Tämä syö osan peilittömän järjestelmän hyödystä.

Vaihtoehto 2: Vaihdetaan Sonyyn

Sonyn FE 200-600 f/5.6-6.3 G on alle parin tonnin hintaluokassa melkein liian hyvä ollakseen totta. Vaikka se ei kuulu Sonyn parhaaseen GM eli Gold Master -sarjaan, tärkeimmistä asioista ei ole tingitty. Piirto on terävää myös 600 mm päässä täydellä aukolla ja objektiivissa on sisäinen zoomaus ja pätevä tarkennusmoottori. Nämä ominaisuudet erottavat putken ”suttuzoomeiksi” haukutuista Sigman ja Tamronin vastaavista, jotka kasvavat zoomatessaan ja joiden täyden aukon piirto tarkennusnopeus on heikompi.

Canonin 100-500 zoomiin verrattuna 100 lisämilliä ja 1/3 aukkoa ovat luontokuvauksessa oleellinen etu ulottuvuutta ja taustan pehmeyttä ajatellen, vaikka kääntöpuolena keveyttä ja laajaa päätä hieman menetetään. Sonyn 200-600 mm voisikin toimia jopa ainoana telenä, koska se tarjoaa riittävän ulottuvuuden ja on silti kohtuullisen kevyt ja valovoimaltaan siedettävä.

Sony julkaisi keväällä 2026 myös uuden 100-400 f/4.5 objektiivin. Hintaluokkaan 5000 € tuleva zoom on kuin perinteinen 100-400 f/4.5-5.6 steroideilla, mutta ei suoraan sen korvaaja vaan rinnakkainen julkaisu. Itse pidän objektiivia hieman ylihintaisena ottaen huomioon lyhyen polttovälin ja kolminkertaisen hinnan 200-600 mm teleen verrattuna. Sonyn valikoimasta kallistuisin ilman muuta 200-600 mm tötterön puoleen, vaikka 100-400 tarjoaisi esimerkiksi hämäriin hirvikuvauksiin merkittäviä etuja.

Sonyn yhtenä etuna on laajempi valikoima kolmannen osapuolen objektiiveja. Siinä missä Canon on pitänyt RF-ekosysteemin suljettuna, Sony on mahdollistanut Sigman ja Tamronin kaltaisten valmistajien objektiivit peilittömille kameroille. Tarjolla olisi esimerkiksi Sigman megamörssäri 300-600 f/4, joka tosin painoltaan ja kooltaan alkaa olla kaukana järkevyyden rajojen ulkopuolella.

Sonyn heikkoutena on, että parhaan GM-sarjan objektiivit ovat kalliita, eikä vanhaa tarjontaa ole yhtä paljon kuin Canonille ja Nikonille. Selvää ratkaisua valovoimaiseksi teleksi ei löydy, ellei seteleitä lado tiskiin isoa pinoa. Esimerkiksi 400 f/2.8 maksaa käytettynäkin lähes 9000 €.

Vaihtoehto 3: Vaihdetaan Nikoniin

Nikonin suora vastine Sonylle on 180-600 f/5.6-6.3 Z, joka maksaa vajaat pari tonnia. Internet-lähteiden mukaan täyden aukon piirto 600 mm päässä häviää Sonylle aavistuksen, mutta on edellä Sigmaa ja Tamronia. Nikonilla on myös aiempi peilijärkkäreille tehty 200-500 f/5.6 ja lisäksi sen valikoimista löytyy peilittömille esimerkiksi kiinteät 400 mm f/4.5, 600 mm f/6.3 ja 800 mm f/6.3.

Kun mukaan lasketaan vielä peilikameroille suunnitellut vanhat supertelet, Nikonilla on kolmikosta eniten telepään valikoimaa. Vanhat supertelet ovat käytettyinä Canonin vastaavia edullisempia, mutta valitettavasti usein painavampia. Esimerkiksi reilulla kolmella tonnilla liikkuva Nikon 400 mm f/2.8 AF-S G VR painaa 4,62 kg, kun Canonin II-sukupolven malli painaa 3,8 kg. Uudemmat sukupolvet ovat keventyneet, mutta niiden hinnat ovat korkeita.

Nikoniin siirtyessä näkisin järkevimmäksi vaihtoehdoksi rakentaa telekalusto pelkästään uudempien peilittömille suunniteltujen objektiivien varaan.

Vaihtoehto 4: Vaihdetaan Olympukseen eli OM Systemsiin

Olympus, tai nykyään OM Systems, on valinnut erilaisen tien kuin Sony, Nikon ja Canon. Valmistaja panosti jo varhain peilittömiin runkoihin, mutta täyskennojen tai APS-C-kokoisten sijaan kennokoon valinta oli Micro 4/3, joka tarjoaa täyskennoon verrattuna 2X rajauskertoimen. Eli esimerkiksi 400 mm polttoväli vastaa jo 800 mm täyskennolla. Todellinen polttoväli ei kennokoon muuttuessa vaihdu, mikä vaikuttaa esim. taustan pehmeyteen. Toisaalta valovoima ei vähene kuten 2X telejatkeella.

OM Systemsin kennovalinta antaa tasoitusta hämäräkuvanlaadussa, mutta ratkaisee lintukuvauksen ainaisen ulottuvuusongelman kevyemmällä kalustolla. Mikään halpisvalinta ei ole kyseessä, sillä lippulaivatele M.Zuiko 150-400mm f/4.5 TC1.25X ED IS Pro maksaa rapeat seitsemisen tonnia. Alle parin kilon painoinen peto on lintukuvaajan unelma tarjoten sekä riittävän valovoiman että ulottuvuuden, etenkin integroidun 1.25X telejatkeen kanssa.

OM Systemsin kiinnostavuus vaihtoehtona on kasvanut etenkin AI-pohjaisen kohinanpoiston kehittymisen myötä. Parempi kohinanpoisto tasaa jonkin verran pienen kennon haittavaikutuksia. Myös vakaajatekniikka on kehittynyt ja mahdollistaa kuvaamisen käsivaralta varsin pitkillä suljinajoilla.

OM Systems herättää myös kysymyksen kahden järjestelmän taktiikasta. Maisemakalusto voisi pysyä Canonissa, jolloin OM Systems vastaisi pelkästään kuvauksista, joissa tarvitaan teleä. Kahden järjestelmän käytössä haittapuolena on tuplamäärä oheiskilkkeitä, kuten akkuja, sekä tarve pitää aina kahta runkoa mukana.

Loppusanat

Helppoa ratkaisua ei ole. Jossain vaiheessa nykyinen runkoni R6 tulisi päivittää esimerkiksi R5 Mark II:een, joka korkeamman pikselimäärän runkona ratkaisisi osan ulottuvuusongelmasta. Toisaalta jos Canonin televalikoima säilyy rupuisena, en haluaisi investoida enää Canonin runkoihin, ellen keksi riittäviä perusteita vanhan painavan supertelen hankintaan. Rungon ja telen päivittämiseen kuluvalla rahalla voisi nimittäin vaihtaa merkkiä.

Ainoastaan kevyt matkatele 100-500 puoltaa pysymistä Canonissa. Kaikesta valituksesta huolimatta pidän sitä omaan käyttötarkoitukseensa onnistuneena objektiivina – joskin pykälä lisää telepään valovoimaa tekisi siitä vielä monikäyttöisemmän.

Odottaminen siis jatkuu. Länsimetrokin valmistui aikanaan, joten ehkä Canon saa vielä tällä vuosikymmenellä yhden fiksun RF-telen julkaistua?