Valokuvaaja Teemu Saloriutta
Erikoinen vuosi 2020 alkaa vihdoin lähestyä loppuaan. Maailman myllerryksistä huolimatta valokuvia on jälleen kertynyt muistikorteille ja saappaani ovat tallanneet Suomen maaperää länsirannikon kallioluodoilta Itä-Lapin tuntureille.
Koronavirus sotki keväällä yritystoimintaa, mutta kesän tullen valokuvaushommia riitti lopulta sen verran, ettei vuoden liikevaihto jää juuri edellistä vuotta huonommaksi.
Olen retkeillyt useasti mahdollisimman syrjäisissä paikoissa, erityisesti Itä-Suomen salomailla. Yhtenä haaveenani on ollut kohdata jokin maamme suurpedoista villissä luonnossa, edes vilaukselta kaukaa.
Olen päässyt hiihtelemään tuoreilla suden, ahman ja ilveksen jäljillä ja kahdesti on karhunkin tassunpainaumia näkynyt. Kerran Itäkairassa otsalampun valokeilaan osui kiiluva silmäpari, joka saattoi kuulua jollekin suurpedolle. Sen lähemmäksi en ole kuitenkaan päässyt, kuvaamisesta puhumattakaan.
Varmimpia paikkoja nähdä suurpetoja muualla kuin eläintarhassa ovat itärajan kaupalliset kuvauskojut. Niistä otetaan noin 99,9 % kaikista Suomen karhu-, susi- ja ahmakuvista. Vaikka viihdyn luontokuvaajana enemmän omilla poluilla, ajattelin, että olisi hienoa edes kerran elämässä nähdä jokin suurpedoistamme.