Valokuvaaja Teemu Saloriutta
Kommentoin viime kesänä tuoreeltaan Canonin uusia peilittömiä järjestelmäkameroita. Jo silloin näytti selvältä, että joko R5 tai R6 olisi seuraava kamerani, mutta en osannut varmuudella sanoa, kumpaan vaaka kallistuisi.
Nyt puoli vuotta myöhemmin suunnitelmat siirtymään kohti peilitöntä kalustoa ovat tarkentuneet. Kevään lähestyessä kamerakuume pahenee.
Kirjoittelin viime syksynä pohdintaa peilittömiin järjestelmäkameroihin siirtymisestä. Peilittömien valtikka oli silloin vahvasti Sonyn hallussa. Osa luontokuvaajista ehti jo vaihtaa Sonyyn ja itsekin harkitsin vakavasti asiaa. Kameramerkin vaihto on kuitenkin sen verran iso operaatio, ettei sitä kannata kevein perustein tehdä.
Canonistien leirissä ammattitason täyskennoista peilitöntä on odotettu kuin Länsimetron valmistumista. Erityisen kovat toiveet kohdistettiin olympiavuodelle 2020.
Canon julkaisi alkuvuodesta EOS-1D X Mark III:n, peilikameroiden lippulaivan. Se oli myrskyvaroitus, ja Canon lietsoi kevään mittaan huhumyllyä paljastamalla tipoittain tietoja kehitteillä olevasta R5:stä, jonka pitäisi olla täyskennoisten peilittömien uusi kuningas.
Olympialaiset ehdittiin jo siirtää, mutta odotettu R5 julkaistiin vihdoin 9.7.2020. Samalla päivänvalon näki myös edullisempi R6 sekä joukko RF-bajonetille suunniteltuja objektiiveja. Mutta miten on, pitäisikö ostohousut laittaa jalkaan vai alkaa valmistella Sonyyn vaihtamista?
Sony otti peilittömien järjestelmien valtikan tukevasti haltuun viimeistään vuonna 2017, kun täyskennoinen ammattirunko A9 julkaistiin. Muutamat luontokuvaajat vaihtoivat jo silloin Sony-järjestelmään, mutta laajamittaisempaa joukkopakoa Canonin ja Nikonin leiristä on hillinnyt kunnollisten teleobjektiivien puute. Tänä vuonna luontokuvaajien liikehdintä Sonyn suuntaan sai lisää vauhtia, kun tavallisen kuolevaisen budjetille sopiva 200-600 mm teleobjektiivi näki päivänvalon.
Vuoden 2020 olympialaiset kisaillaan kameravalmistajien pyhässä maassa Japanissa. On spekuloitu, että kukin valmistaja toisi ammattirungoistaan päivitetyt versiot sopivasti ennen urheilun suurtapahtumaa. Sony avasi pelin: lokakuussa Sonyn tuotelinjalta putkahti uusi lippulaivarunko A9 II.
DSLR-kameroiden valtamerkit Canon ja Nikon heräsivät lopulta peilittömään vallankumoukseen ja ovat julkaisseet omat peilittömät järjestelmänsä. Pitkäaikaisena canonistina olen odottanut, että suuri ja mahtava kameravalmistaja kykenisi laittamaan Sonylle kampoihin. Jos olympiavuonnakaan ei nähdä A9-mallien haastajaa, onko katseet käännettävä Sonyn suuntaan?
Hankin ensimmäisen digikamerani vuonna 2006. Enpä olisi silloin arvannut, mihin soppaan lusikkani pistän. Nyt takana on tusinan verran vuosia ilman ainuttakaan kuukauden pituista kuvaustaukoa – kahden viikon tauotkin voi laskea kahden käden sormilla. Kameran laukaisin on napsahtanut pohjaan satojatuhansia kertoja.
Kymmenen vuotta sitten ostin digijärkkärin. Kevät 2008 oli lopullinen käännekohta, jonka jälkeen paluuta ei enää ollut, vaan kuvaamiseen käytetty aika kasvoi entisestään ja kalustoa kertyi vuosien varrella kilokaupalla lisää. Tänä keväänä otin jälleen yhden askeleen valokuvausurallani: perustin sivutoimisen yrityksen.
Varsin pian valokuvausharrastuksen aloitettuani ymmärsin perustavanlaatuisen tosiasian: parhaat kuvausolosuhteet luonnossa ovat aamulla, illalla ja yöllä. Kätevimmin nämä kolme vuorokaudenaikaa saavuttaa yöpymällä maastossa, joten retkeilyharrastus on valokuvaukselle luonteva aisapari.
Nälkä kasvaa syödessä ja pian parin yön retket eivät enää riitä. Yhtäkkiä huomaa raahaavansa kameroita viikon mittaisilla erämaavaelluksilla. Sitten ei olekaan enää ihan sama, minkä verran kalusto painaa.
Kaksiosaisen kirjoituksen ensimmäisessä osassa pohditaan, mitä kameravarusteita vaellukselle kannattaa ottaa mukaan. Näkökulma on melko subjektiivinen, mutta ehkä ratkaisuistani voi olla hyötyä muillekin. Myöhemmin julkaistava toinen osa kertoo kameroiden kantovirityksistä rinkan kanssa sekä itse kuvaamisesta vaelluksella.
LISÄYS: Kirjoituksen jatko-osa julkaistu 15.1.2014: Kannattiko 6D:n hankinta?
Valtaosa valokuvauksen harrastajista hankkii ensijärkkärikseen APS-C- tai Micro Four Thirds -kokoisella kennolla varustetun mallin. Harrastuksen edetessä monen ajatuksiin hiipii niin sanotun täyskennoisen kameran hankkiminen. Niin kävi myös minulle, ja maaliskuussa ajatus realisoitui Canon EOS 6D:n hankinnaksi.
Jo pari vuotta sitten havaitsin tarvitsevani useammin korkeita herkkyyksiä ja laajaa dynamiikkaa kuin huippunopeaa tarkennusta tai kapeaa kuvakulmaa. Hankinnan hidasteena oli kuitenkin paitsi täyskennoisten korkea hinta, myös niiden paino. Kun retkillä on mukana toistakymmentä kiloa muita varusteita, ei kamerakalusto saisi painaa grammaakaan liikaa.
Canon ratkaisi molemmat ongelmat kertaheitolla tuomalla markkinoille 6D:n, jota myydään reilusti alle 2000 eurolla ja joka painaa ainoastaan 770 grammaa. Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, että samaan aikaan Nikon toi markkinoille vastaavan ja osin jopa paremman D600:n. Merkin vaihto ei entisten objektiivien vuoksi tullut kuitenkaan kyseeseen.
Tässä kirjoituksessa kerron ensivaikutelmia Canonin 6D:stä ja täyskennoon siirtymisestä reilun kuukauden kokemuksen perusteella. Vertailukohtana on vanha kroppirunkoni 40D, joka ei toki edusta ihan kroppirunkojen nykytasoa.