Valokuvaaja Teemu Saloriutta
Erään merenkulkuun liittyvän kuvausprojektin vuoksi päädyin yhdeksi yöksi Kylmäpihlajan majakalle, Selkämeren kansallispuistoon. Huonompiakin työmatkakohteita on nähty. Asiakasta varten tehtyjen kuvausten ohella jäi runsaasti aikaa tutustua heinäkuiseen saaristoluontoon.
Tänä kesänä olen ollut vapaalla poikkeuksellisen paljon, sillä kesälomaan yhdistyi muutama viikko isyysvapaita. Heti ensimmäinen vapaa viikko kesäkuun alussa vietettiin perhelomalla Etelä-Savon maisemissa. Alkukesä on luonnossa upeaa aikaa, ja maalaistalon pihapiirissä riitti ihmeteltävää sekä taaperolle että luontokuvaajalle.
En koko viikon aikana lähtenyt varta vasten kuvaamaan kuin yhtenä iltana. Silti kuvaustilanteita pölähti eteen välillä aivan liukuhihnalta. Saunaa lämmittäessä seuraa piti pikku metsäjänis, laiturilla makoillessa vesilinnut lipuivat lähelle, liiterin räystään alla kasvoi iso katras räkättirastaan poikasia.
Kirjoittelin viime syksynä pohdintaa peilittömiin järjestelmäkameroihin siirtymisestä. Peilittömien valtikka oli silloin vahvasti Sonyn hallussa. Osa luontokuvaajista ehti jo vaihtaa Sonyyn ja itsekin harkitsin vakavasti asiaa. Kameramerkin vaihto on kuitenkin sen verran iso operaatio, ettei sitä kannata kevein perustein tehdä.
Canonistien leirissä ammattitason täyskennoista peilitöntä on odotettu kuin Länsimetron valmistumista. Erityisen kovat toiveet kohdistettiin olympiavuodelle 2020.
Canon julkaisi alkuvuodesta EOS-1D X Mark III:n, peilikameroiden lippulaivan. Se oli myrskyvaroitus, ja Canon lietsoi kevään mittaan huhumyllyä paljastamalla tipoittain tietoja kehitteillä olevasta R5:stä, jonka pitäisi olla täyskennoisten peilittömien uusi kuningas.
Olympialaiset ehdittiin jo siirtää, mutta odotettu R5 julkaistiin vihdoin 9.7.2020. Samalla päivänvalon näki myös edullisempi R6 sekä joukko RF-bajonetille suunniteltuja objektiiveja. Mutta miten on, pitäisikö ostohousut laittaa jalkaan vai alkaa valmistella Sonyyn vaihtamista?
Kuhmon petokojureissun meno- ja paluumatkalla oli aikaa tutustua muihin Itä-Suomen luontokohteisiin. Menomatkan yöpymispaikaksi valikoitui Kolin kansallispuistossa sijaitseva Rykiniemi ja paluumatkalla nukuimme Mujejärven rannalla Nurmeksessa. Saimme nauttia aurinkoisista ja lämpimistä kesäilloista Pohjois-Karjalan komeissa järvimaisemissa.
Kun mukana on auto ja täysi repullinen kameroita, retkeilyharrastus menee aivan naurettavaksi. Toivottavasti kukaan ei nähnyt, kun kannoin retkeilykamppeet epämääräisessä irtokassissa puolen kilometrin matkan parkkipaikalta. Olin tällä kertaa itse juuri se retkeilijätyyppi, jolle aina hyväntahtoisesti naureskelen kulkiessani syvällä erämaassa.
Kirjoitussarjan aiemmissa osissa keskityttiin ensimmäisen ja toisen kojuyön tunnelmiin, ja teknisempää puolta sivuttiin vain lyhyesti. Tässä kirjoituksessa kerron tarkemmin, millaisella kalustolla ja kameran asetuksilla lähdin jahtamaan kesäyössä kirmaavia suurpetoja. Lisäksi paljastan muutaman käytännön vinkin, joista voi olla hyötyä kojureissua suunnitteleville.
Ensimmäinen kojussa vietetty yö ylitti jo kaikki odotukset moninkertaisesti, joten toiselle yölle ei ollut paineita nähdä mitään erikoista. Saimme mahdollisuuden vaihtaa kojua alueen oikeaan laitaan. Tartuimme tilaisuuteen: oikeasta kojusta pystyisi kuvaamaan paremmin hienolle tupasvilla-alueelle, jonka suunnasta sudet ja karhu edellisenä yönä saapuivat.
Olen retkeillyt useasti mahdollisimman syrjäisissä paikoissa, erityisesti Itä-Suomen salomailla. Yhtenä haaveenani on ollut kohdata jokin maamme suurpedoista villissä luonnossa, edes vilaukselta kaukaa.
Olen päässyt hiihtelemään tuoreilla suden, ahman ja ilveksen jäljillä ja kahdesti on karhunkin tassunpainaumia näkynyt. Kerran Itäkairassa otsalampun valokeilaan osui kiiluva silmäpari, joka saattoi kuulua jollekin suurpedolle. Sen lähemmäksi en ole kuitenkaan päässyt, kuvaamisesta puhumattakaan.
Varmimpia paikkoja nähdä suurpetoja muualla kuin eläintarhassa ovat itärajan kaupalliset kuvauskojut. Niistä otetaan noin 99,9 % kaikista Suomen karhu-, susi- ja ahmakuvista. Vaikka viihdyn luontokuvaajana enemmän omilla poluilla, ajattelin, että olisi hienoa edes kerran elämässä nähdä jokin suurpedoistamme.
Toukokuussa ikuinen pohjoistuuli vihdoin päättyi ja Uudenmaan alueeltakin olisi saanut poistua muualle Suomeen. En ollut kuitenkaan lähdössä kauemmas, sillä maakunnassani riitti yllin kyllin tuttuja ja ennestään tuntemattomia kuvauspaikkoja.
Retkeily on varsin varustekeskeinen harrastus, ja monesti kamppeita ostellaan pikku hiljaa ja päivitetään ajan myötä paremmiksi. Tästä seuraa, että varustevalikoima koostuu sekalaisesta joukosta tavaroita, joista osa on todennäköisesti huonoja tai turhia.
Olen viime aikoina kehittänyt omaa retkeilyvarustustani kevyempään suuntaan. Helposti käy niin, että päivitän vain nykyiset varusteet samanlaisiin, mutta kevyempiin. Kevytretkeilyssä olisi kuitenkin oleellista miettiä innovatiivisesti ja muuttaa myös toimintatapoja.
Yhtenä aamuyönä vauvan herättäessä puoli kolmelta aivoni rupesivat miettimään, voisiko retkeilyvarustuksen kehittämistä tehdä yhtä organisoidusti kuin vaikkapa laajan tietojärjestelmäprojektin suunnittelua, yritysarkkitehtuurin menetelmiä hyödyntäen.
Ensin talvea ei tullut, sitten koronavirus syöksi maan poikkeustilaan. Kevättä ei sentään ole peruttu.
Vai onko sittenkin? Pohjoinen ilmavirtaus on puhkunut viikkokausia eikä sille näy loppua. Luntakin on satanut huhtikuussa enemmän kuin kaikkina talvikuukausina yhteensä.
Jatkuvan kotona oleilun vastapainoksi olen sentään päässyt nautiskelemaan parista yhden yön kuvausreissusta Uudenmaan maisemissa.