Valokuvaaja Teemu Saloriutta
Tammikuun alussa näytti, että saamme vihdoin nähdä kunnon talven. Varasimme Jurmon saarelta kahden hengen pikkumökin helmikuun puoleenväliin, keskelle syvintä talvea. Olen vieraillut saarella useita kertoja sulan maan aikaan. Nyt toiveissa oli ikuistaa siellä lumen ja jään peittämiä maisemia. Helmikuun vesisateet veivät toiveet talvesta, mutta reissua ei enää auttanut perua. Tiedossa oli viikonlopun verran räntäsateista nollakeliä.
Parin vesisateisen viikon jälkeen perjantaina saatiin vihdoin uutta lunta Etelä-Suomeen. Kaupungissa pyry satoi tosin räntänä, joka suli lähes kokonaan pois. Mutta näillä säillä lumiraja on jyrkkä. Nuuksion järviylängöllä tilanne voi olla aivan erilainen kuin rannikolla. Solvallan säähavaintoasemalla näytti olevan lunta 31 senttiä. Ehkäpä se riittäisi hiihtämiseen?
Pimeinä syysiltoina mielessäni alkoi kyteä ajatus retkeilyvarusteiden valmistamisesta omin pikku kätösin. Taustalla oli paitsi turhautuminen kauppojen huonoon valikoimaan, myös halu opetella kädentaitoja ja oppia paremmin ymmärtämään varusteiden valmistusprosessia. Eräänä iltana piirtelin paperille luonnoksia pyramiditeltasta. Ei mennyt montaakaan päivää, kun materiaalit oli jo tilattu. Nyt tartuin vihdoin ompelukoneeseen ja tein lakanakankaasta pienen prototyypin.
Etelä-Suomen tiheiköissä 240 cm pitkät metsäsukset ovat harvoin kätevin vaihtoehto. Myös pohjoisempana ketterämmille hiihtimille on käyttöä, jos sattuu viihtymään vaaroilla ja tuntureilla. Viime vuosina markkinoille on ilmestynyt suksen ja lumikengän hybridejä, liukulumikenkiä eli karvapohjasuksia. Ne ovat pituudeltaan alle 150-senttisiä ja normaalia metsäsuksea leveämpiä. Pohjan keskiosaa peittää kiinteä karva – vastaava kuin tavallisiin metsä- ja tunturisuksiin on saatavilla irrotettavana nousukarvana. Suomessa ovat myynnissä ainakin Altai Skis Hok (125 cm ja 145cm) sekä OAC Kar 147 ja Wap 127. Olen aiemmin testannut lyhyesti lyhyempää Hok-versiota, ja retkikavereillani on hyviä kokemuksia myös pidemmistä.
Viime vuoden lopulla päädyin kuitenkin hankkimaan kotimaiset OAC Kar 147 -sukset. Karit ovat jonkin verran suksimaisemmat kuin Hokit. Niissä on enemmän jalkavuutta ja vähemmän pitokarvaa. Lisäksi muoto on aavistuksen kapeampi ja suorempi. Siteet sijaitsevat taaempana kuin Hokeissa. Sivuista löytyy teräskantit, jotka Hokeista ja OAC Wapeista puuttuvat. Hiihtelin suksilla vuodenvaihteessa viikon verran Kuusamon hangilla ja lisäksi olen ehtinyt testailla niitä pääkaupunkiseudun lähimetsissä. Tässä ensimmäisiä kokemuksia.
Vuoden takainen kaamosvaellus oli hieno, mutta ahkion päivittäinen liikuttelu vei valokuvauspuuhilta parhaan terän. Lisäksi reilusti napapiirin pohjoispuolella ei päässyt nauttimaan auringon kultaisesta valosta. Varmimmin sekä lunta että aurinkoa on vuodenvaihteessa tarjolla Kuusamon seudulla, minne matkani vei tällä kertaa. Kun majapaikaksi järjestyi upeissa Etelä-Kuusamon vaaramaisemissa sijaitseva Närängän erämaatila, olivat puitteet valokuvaus-hiihtoreissulle paremmat kuin koskaan.
Kahdenkympin pakkaset yhdistettynä sulaan mereen eivät ole Helsingissä aivan jokatalvinen ilmiö. Silloin kun moinen onni potkaisee, on suunnattava kiireesti kuvaamaan, sillä tiedossa on näyttävää merisavua. Paukkupakkasjakson keskelle osui loppiainen. Mikäpä olisi parempi tapa viettää hyytävää vapaapäivää kuin kökkiä Suomenlinnan jäisillä rannoilla.
Talven tuntuun ei tarvita kuin sentti lunta ja aurinkoinen päivä. Vaikka lähtö pohjoiseen on lähellä, ehdin tänään piipahtaa pikaisella kuvausreissulla Mätäjoen varrella.
Retkeilytauko ehti venyä loppusyksyn pimeydessä jo yli kahden kuukauden mittaiseksi. Viimeksi elämääni on mahtunut yhtä pitkä jakso ilman maastoöitä talvella 2008-2009. Viikonloppuna 19.-20.12. ehdin vihdoin yöksi ulos, eikä tälläkään kertaa tarvinnut pettyä.
Vuosien varrella olen ostellut aikamoisen kasan retkeilyvarusteita. Usein järkevän varusteen löytäminen kotimaan markkinoilta on osoittautunut käsittämättömän vaikeaksi. Olenko outo vai voisiko ongelmaan olla loogisia syitä? Yritin etsiä vastausta markkinavoimien lainalaisuuksista. Samalla tuli pohdittua alan tulevaisuudennäkymiä.
Kun siirryin täyskennoiseen kameraan kaksi ja puoli vuotta sitten, laajakulmaobjektiiviksi valikoitui Canon EF 17-40mm f/4L. Budjetti ei silloin riittänyt muihin vaihtoehtoihin, ja objektiivi soveltui keveytensä ansiosta varsin hyvin vaelluskäyttöön. Sittemmin on ilmennyt muitakin tarpeita kuin keveys: erityisesti tähti- ja revontulikuvauksessa tarvitaan valovoimaa. Sitä varten kameralaukkuuni päätyi viime vuonna Samyangin 24 mm f/1.4, joka toimikin tarkoituksessa osittain.
Vaelluksilla en kuitenkaan jaksanut kantaa kahta laajakulmaa, joten tänä syksynä sekä 17-40 mm f/4 että 24 mm f/1.4 lähtivät myyntiin ja tilalle tuli Canon EF 16-35mm f/2.8L II. Valinta ei ollut itsestään selvä, sillä nykyään markkinoilla on useita täyskennoon sopivia aukolla 2.8 varustettuja laajiksia, joista kullakin on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Tässä kirjoituksessa tiivis yhteenveto tarjonnasta ja apua sopivan objektiivin valintaan.