Vuoden takainen kaamosvaellus oli hieno, mutta ahkion päivittäinen liikuttelu vei valokuvauspuuhilta parhaan terän. Lisäksi reilusti napapiirin pohjoispuolella ei päässyt nauttimaan auringon kultaisesta valosta. Varmimmin sekä lunta että aurinkoa on vuodenvaihteessa tarjolla Kuusamon seudulla, minne matkani vei tällä kertaa. Kun majapaikaksi järjestyi upeissa Etelä-Kuusamon vaaramaisemissa sijaitseva Närängän erämaatila, olivat puitteet valokuvaus-hiihtoreissulle paremmat kuin koskaan.

Suomalaista erähistoriaa

Etelä-Kuusamossa lähellä Venäjän rajaa sijaitsevalla Närängänvaaralla on asuttu jo 1800-luvulla. Ensimmäiset asukkaat nousivat sinne hallaa pakoon vuonna 1841. Elämä erämaatilalla perustui monipuoliseen luonnon hyödyntämiseen, kuten metsästykseen, kalastukseen ja pienimuotoiseen maanviljelyyn.

Talvisodan alussa tilan rakennukset poltettiin, etteivät maahan tunkeutuvat vihollisjoukot voisi hyödyntää niitä. Nykyinen päärakennus nousi poltetun tilalle sotien jälkeen vuonna 1945. Siihen kuuluu iso tupa, keittiö, pari makuukamaria ja yläkerta runsaine petipaikkoineen. Talo lämpiää perinteisillä puu-uuneilla ja siellä on kaasulla toimivat kattovalot. Kesäisin rakennus on Metsähallituksen lammaspaimenten käytössä, mutta muina aikoina se toimii vuokrakämppänä.

Kun seisoo vanhan talon kuistilla ja katsoo pihapiirin takaa aukeavaa vaaramaisemaa, sen voi kuvitella näyttävän samalta kuin 150 vuotta sitten. Närängällä aika on pysähtynyt. Parempaa majoitusta rentouttavalle talvilomalle ei voisi kuvitella, kontrasti hektiseen kaupunkielämään on käsittämätön.

Kylmä ja kaunis alku

Jäimme taksista Hyöteikön parkkipaikalle, jonne vievä tie oli onneksi aurattu. Muuten hiihtomatkaa olisi kertynyt neljän kilometrin sijasta lähes kymmenen. Edessä oli ensin umpihankea Hyöteikönsuon yli ja sitten moottorikelkkauraa perille. Suurin osa tusinan hengen porukastamme hiihti suoraan tilalle, itse liityin jälkijoukkoon ja kuvasin samalla kaamosvaloja. Pakkasta oli rapeat parikymmentä astetta ja taivas hehkui kirkkaana.

Kuvausinto ei laantunut perillä. Ennen kuin ehdin edes kunnolla kurkkia sisään, oli jo pystytettävä jalustaa päärakennuksen eteen. Tällaisia olosuhteita varten uusi laajakulmani on hankittu. Jokainen kirkas yö on hyödynnettävä.

Myöhemmin illalla puolikuu nousi valaisemaan pihapiiriä, eikä auttanut muu kuin iskeä jälleen jalusta hankeen. Talon yllä leijunut Otava taipui juuri ja juuri mukaan kuvaan.

Seuraavakin päivä valkeni kylmänä ja kuulaana, mutta sääennuste uhkaili jo paksujen pilvien saapumisella. Päätin käyttää koko lyhyen valoisan ajan vaaran huipulla kuvaten. Närängänvaaralla on kaksi huikeaa näköalapaikkaa: Kirkkokalliolta aukeaa näkymä pohjoiseen ja itään, Yhdeksänsylenkalliolta puolestaan Hyöteikönsuon yli länteen ja etelään.

Vuoden viimeisinä päivinä aurinko nousee Kuusamossa noin puoli yhdeltätoista. Silloin se on jo lähellä eteläsuuntaa, joten kuvauspaikaksi valikoitui Yhdeksänsylenkallio. Aamutoimissa kesti kauan ja vaaralle kipuaminen vei oman aikansa. Aurinko kultasi jo kynttiläkuusia ehtiessäni paikalle. Onneksi kaamosaurinko kulkee loivaa rataa, eikä peli ole menetetty hetkessä. Upeaa valoa riittää koko kolmen tunnin ajaksi, jonka aurinko killuu horisontin yllä.

Aikani kuvattuani suksin Kirkkokalliolle. Pakkasusvan rippeitä leijui metsämaiseman yllä. Näkyvyyttä riitti Nuoruselle saakka – ennen sotia Kuusamoon kuulunut tunturi sijaitsee nykyään Venäjällä Paanajärven kansallispuistossa ja on koko Karjalan tasavallan korkein huippu. Ehkä joskus vielä täytyy sielläkin käydä. Seuraavassa kuvassa horisontissa siintävät paljon lähempänä sijaitsevat Iivaara ja Penikkavaara.

Kuvaustuokioiden jälkeen olo alkoi olla sen verran kohmeinen, että oli pakko hiihdellä hetki vaaran huipun ympäristössä. Vaan eihän siitä mitään tullut. Aurinko kurkki lumisten puiden lomasta ja maisemaa oli jatkuvasti pysähdeltävä kuvaamaan.

Aika kului ja pian oli palattava Yhdeksänsylenkalliolle – nyt auringonlaskua tallentamaan. Jos mahdollista, valot olivat vielä huikeammat kuin aamupäivällä.

Auringon laskettua jäi aikaa hengähtää hetki ennen seuraavaa kuvaussessiota. Oranssi taivas heijastui talon ikkunoista ja pihalla oli pakko kaivaa kamera vielä kerran.

Illan pimennyttyä vuorossa oli tähtikuvauksia talon pihapiirissä. Linnunrata kaartui näyttävästi pihan yllä. Sopivin kuvakulma löytyi pieneltä mäennyppylältä. Yhteen kuvaan osui mukaan tähdenlento:

Harmaa pilvijakso

Huiman kuvauspäivän jälkeen sää pilvistyi ja lauhtui kymmeneen pakkasasteeseen. Kameraa ei enää tarvinnut käyttää yhtä mielipuolisesti, vaan saatoin keskittyä hiihtämisestä nauttimiseen. Ja kyllähän suksilla liikkuminen maistui vuoden tauon jälkeen! Ennen joulua Kuusamossa oli ollut lauha jakso, jonka ansiosta hangen pinnan alta paljastui kantava kerros. Kuin keväthangilla olisi hiihdellyt.

Käytössäni olivat ensimmäistä kertaa uudet OAC Kar 147 -sukset – tai voi niitä liukulumikengiksikin kutsua. Alle puolitoistametriset ja tavallista eräsuksea leveämmät karvapohjaiset hiihtimet osoittautuivat mainioiksi vempeleiksi vaaran rinteillä ja muuallakin. Kirjoittelen niistä lähiaikoina pidemmin.

Pilvistä säätä jatkui kolmen päivän ajan. Sinä aikana ehdin hiihdellä vaaran lähiympäristöä ristiin rastiin. Ensin sukset veivät Peurojärven laavulle, sitten Laattaja-järvelle ja viimeisenä Hyöteikönsuolle. Kaksi ensin mainittua ovat tuttuja leiripaikkoja kesän 2013 vaellusreissulta. Maisemat olivat silloin yöttömässä yössä hivenen kuvauksellisempia kuin pimeänharmaina talvipäivinä, mutta mukava oli nytkin istuskella laavulla ja ihailla soiden ja järvien takaa kohoavaa Närängänvaaraa.

Närängän suojelualueiden metsät ovat ehkä koko valtakunnan hienoimpia. Niiden säilyminen oli pari vuosikymmentä sitten veitsenterällä, mutta lopulta suojelukiista päättyi keskeisten osien rauhoittamiseen. Kaikkein parhaiten säilyneet aarniometsät olivat tällä kertaa liian kaukana tukikohdastamme, mutta vaaran lähiympäristössäkin riitti komeita ikihonkia ja keloja.

Hiihtelyn ohessa vastaan tuli kiinnostavia eläinten jälkiä: harvoin sitä sattuu tuoreille ilveksen ja ahman jäljille. Mukavia yllätyksiä. Ahma oli ennen tätä retkeä ainoa suomalainen suurpeto, jonka jälkiä en ollut onnistunut näkemään. Karhun, suden ja ilveksen tassunpainallukset ovat aiemmin osuneet kulkureiteilleni. Itse eläimistä ei näköhavaintoja ole kertynyt, mutta jo pelkät jäljet sykähdyttävät.

Revontulten yö

Kolmen pilvisen päivän jälkeen sää kirkastui viimeiseksi illaksi. Revontuliennuste ei lupaillut ihmeitä. En antanut sen masentaa, sillä näin pohjoisessa pienikin auringon aktiivisuus saattaa tietää katsottavaa. Kauaa ei tarvinnut odotella, kun pohjoistaivaalle syttyi paljain silmin näkyvä vihreä huntu. Pian viherrys levisi ympäri taivasta.

Hurjaa spektaakkelia ei syntynyt, mutta staattinen revontulimössö asettui pitkäksi aikaa sekä pohjoiselle että eteläiselle taivaalle. Kiersin jalustan kanssa taloa kuin kissa kuumaa puuroa ja yritin etsiä täydellistä kuvakulmaa. Ikkunasta kajastava valo tarjosi mukavan lisäelementin, ja illan onnistunein kuva syntyi pääovien edestä:

Aamulla sää jatkui kirkkaana ja pakkanen oli kiristynyt takaisin tulopäivän lukemiin, -23 asteeseen. Puolikuu keikkui vielä vaaramaiseman yllä nostellessani rinkkaa selkään. Vaaran juurella aurinko nousi kultaamaan huurteisen suomaiseman. Hyöteikönsuon hanki oli täynnä eläinten jälkiä: pikkujyrsijöitä, jäniksiä, näätä, ahma ja lopulta vielä susi. Kuusamon syrjäseutu voi vaikuttaa ensi silmäyksellä autiolta, mutta jäljistä päätellen emme olleet läheskään ainoat talvisesta luonnosta nautiskelleet.

Kuusamon vuodenvaihde tarjosi juuri niin hienoja valoja kuin saatoin toivoa. Ei ihme, että niin moni valokuvaaja viettää siellä lomansa. Eteläisen Kuusamon ihmeet tarjoavat vähintään yhtä komeita maisemia kuin Rukan valosaasteisen turistikeskittymän lähitienoot. Rauhan, hiljaisuuden, pimeyden ja omien latujen ystäville Närängänvaaraa parempaa kohdetta ei voi kuvitella.