Kaamosvaellus päättyi onnistuneesti saunaan ja poronkäristykseen Kemihaarassa. Tuskin olimme ehtineet jälkiruokaa lusikoida, kun ulkona leimusi koko taivaankannen yli kaartuva vihreä revontulivyö. Juosten hakemaan jalusta ja kamera!
Kemihaara
Kaamosvaelluksella Itäkairassa
Olen viettänyt uuttavuotta monesti eri puolilla Itä-Suomea hiihdellen. Lumiolosuhteita on saanut jännittää usein viimeiseen asti, ja viime vuoden kevätkelit olivat viimeinen niitti. Tällä kertaa oli lähdettävä Lappiin ihka oikealle kaamosvaellukselle. Kohteeksi valittiin Urho Kekkosen kansallispuiston kaakkoisosa, Itäkaira. Siellä saa nauttia tasaisesta hiihtomaastosta ja kattavasta tupaverkostosta, mutta retkeilijöitä on melko vähän – siis paras mahdollinen kohde kaamosajan hiljaiselle hiihtoretkelle!
Koilliskairan halki Kiilopäältä Kemihaaraan
Pidän eniten sellaisista vaelluksista, joilla kuljetaan omia reittejä poluttomissa erämaissa, vältellään autiotupia ja pidetään päivämatkat kohtuullisen mittaisina. Väljä reittisuunnittelu mahdollistaa spontaanit kuvauspysähdykset ja iltaisin jää aikaa vaikka kiivetä tuntureille.
Tänä vuonna elokuun Lapin-vaelluksesta tuli kuitenkin melkoinen pikataival polkuja ja mönkijäuria seuraillen tuvalta tuvalle. Kohde, Koilliskaira eli Urho Kekkosen kansallispuisto, on vieläpä melkoisen suosittu vaellusalue. Lähdimme matkaan Kiilopäältä sunnuntaina 17.8. tavoitteena ehtiä 95 kilometrin päähän Kemihaaraan perjantaiaamuksi. Miten ihmeessä tässä pääsi näin käymään?