Vuoden kolmannen Lapin-vaelluksen tarkoituksena oli kokea turistien suosiman ruska-ajan jälkeinen syksyn ja talven rajapinta; kuulaat pakkasaamut, ensilumen kuorruttamat tunturit, pimenevällä syystaivaalla hulmuavat revontulet. Toisin kävi: lokakuun alku tarjosi leutoa, pilvistä ja tihkusateista säätä. Positiivisena yllätyksenä maaruska hehkui vielä parhaimmillaan.
kahlaus
Koilliskairan halki Kiilopäältä Kemihaaraan
Pidän eniten sellaisista vaelluksista, joilla kuljetaan omia reittejä poluttomissa erämaissa, vältellään autiotupia ja pidetään päivämatkat kohtuullisen mittaisina. Väljä reittisuunnittelu mahdollistaa spontaanit kuvauspysähdykset ja iltaisin jää aikaa vaikka kiivetä tuntureille.
Tänä vuonna elokuun Lapin-vaelluksesta tuli kuitenkin melkoinen pikataival polkuja ja mönkijäuria seuraillen tuvalta tuvalle. Kohde, Koilliskaira eli Urho Kekkosen kansallispuisto, on vieläpä melkoisen suosittu vaellusalue. Lähdimme matkaan Kiilopäältä sunnuntaina 17.8. tavoitteena ehtiä 95 kilometrin päähän Kemihaaraan perjantaiaamuksi. Miten ihmeessä tässä pääsi näin käymään?