Alkukesäinen Lappi on parasta, mitä Suomen luonnossa tiedän. Useina aiempina vuosina olen järjestänyt kesäkuulle aikaa vaeltamiseen, joskin parina vuonna ne korvautuivat roadtrip-henkisillä kirjakuvausreissuilla. Kirjoja tehdessä niin kuvausreissut kuin vaelluksetkin suuntautuivat pääosin soisiin ja metsäisiin kairoihin, joten kesällä 2025 oli aika palata vaihtelun vuoksi avotunturiin.

Edelliset reissut avontunturiin eivät olleet sujuneet ilman vaikeuksia. Paistunturin erämaassa kesäkuussa 2018 pyrytti lunta, ja tuuli puhalsi tunturiylängöllä lähemmäs 20 m/s. Pari vuotta aiemmin Ruotsin ja Norjan puolella reissu sujui muuten hyvin, mutta jalkani eivät kestäneet kävelyä vaelluskengillä, ja loppumatka meni nilkuttamiseksi. Kaikkien aikojen floppi taas oli nuorella, kokemattomalla ja heikosti varustetulla porukalla tehty reissu Käsivarren erämaahan elokuussa 2012. Vuorokauden mittainen räntämyräkkä, jatkuvat sateet ja porukan sairastelu pakottivat lyhentämään reissua huomattavasti, eikä maisemista nähty kuin pieniä vilauksia. 

Nyt palasin Käsivarren erämaahan valmiina revanssiin: paremmin varustautuneena ja kokeneempana, mukana vain yksi luotettava retkikaveri.

Iitosta matkaan

Koska välttelen merkittyjä reittejä ja muita retkeilijöitä, Käsivarren reissuakaan ei lähdetty suunnittelemaan esimerkiksi Haltin reittiä pitkin. Eikä se olisi ollut järkevääkään, sillä lumitilanne Haltin seudulla on usein kesäkuun puolella haastava. 

Yöjuna kuljetti Rovaniemelle ja sieltä bussi kohti Käsivartta. Jäimme bussista välitunturien kohdalla Iitossa. Patikoimme Ropi-tunturin suuntaan tarkoituksena tehdä päätöksiä jatkoreitistä säiden ja lumitilanteen mukaan. Hyvissä olosuhteissa voisimme jatkaa Termisvaaran eteläpuoliselle puuttomalle tunturiylängölle, karmeassa myrskyssä taas laskeutua suojaiselle koivuvyöhykkeelle ja hyödyntää esimerkiksi Kaskasjoen ja Suppijoen autiotupia.

Reitinvalintamme toinen ylivoimainen hyöty alkukesällä liittyy jokien ylityksiin. Iitosta on mahdollista kulkea esimerkiksi Kilpisjärvelle Termisvaaran ja Ailakkavaaran läheltä koukaten ylittämättä ainuttakaan merkittävämpää jokea. Parhaimmillaan saattaisimme välttää hyiset kahluut jopa kokonaan.

Sää suosi heti ensimmäisestä päivästä alkaen: jos lähtiessä taivas hetkellisesti olikin pilvessä, jo illan ja yön aikana aurinko tuli esiin ja sai tunturikoivikon hehkumaan vehreänä. Kun ennuste lupasi tyynen ja kirkkaan sään jatkuvan, päätöstä ei tarvinnut kauaa jahkailla: pysyttelisimme avotunturissa ja koukkaisimme palsasoita kierrellen kohti Termisvaaraa. Päätimme jättää itse Ropi-tunturilla käynnin väliin, sillä se jäi suunnastamme hieman takaviistoon.

Leiriydyimme tunturien välissä sijaitsevan suolaakson pohjoispuolelle hyvissä ajoin alkuillasta. Siten oli mahdollista käyttää parhaat yöttömän yön valot kuvauspuuhiin ilman rinkkoja. Teimme samalla lintuatlaskartoitusta eli havainnoimme ja kirjasimme ylös kaikki pesintään viittaavat lintuhavainnot. Palsasuon viereiseltä tunturinrinteeltä kahlaajalajistoa osuikin mukavasti kiikariin. Aiemmin olimme nähneet suon toisella puolella reissun ainoaksi jääneen pesivän tunturikihun. Myyräkannat olivat alamaissa, mikä teki petolintujen pesinnästä hankalaa.

Illan viimeisille valoille kiipesimme läheisen tunturin lakialueelle. Kivisen laen reunamilta löytyi kiirunapari passelisti Ruotsin lumihuippuisia suurtuntureita vasten. Itse linnut pysyttelivät harmillisen kaukana kamerasta, joten parhaat mahtiruudut jäivät saamatta.

Nousu tunturiylängölle

Seuraavana päivänä tykittelimme kesäisen lämpimässä säässä ensin alas koivikkoiseen laaksoon ja sitten pitkää, loivaa nousua ylös tunturiin. Nousussa hyödynsimme hetken matkaa Raittijärvelle kulkevaa mönkijäuraa, kunnes koukkasimme kiinnostavan näköiselle suoalueelle. Teltoille löytyi tasanko pienen tunturijärven rannalta. 

Tuttuun tapaan ilta hyödynnettiin kuvauskiertelyyn palsasuon lähistöllä. Lintuhavaintoja kertyi muutamia, muun muassa punakuiri ja suosirri. Retki suolle -kirjaa tehdessä opin näkemään omin silmin palsasoiden ahdingon. Palsakummuissa oli täälläkin havaittavissa valitettavan paljon sulamisen merkkejä, ja ne tullaan lähivuosikymmeninä vääjäämättä menettämään.

Leirimme sijaitsi sen verran korkealla, että maisemat alkoivat avautua Suomen puolen Yliperän suurtuntureille. Ne näyttivät varsin lumisilta, joten ainakaan sinne päin ei kannattaisi liikaa patikoida. Säätyyppi jatkui aina vain poutaisena ja heikkotuulisena. Päätimme pysytellä tunturiylängöllä ja talsia Termisvaaran suuntaan.

Pyramiditelttani Bonfus Middus 2P:n pitäisi kestää koviakin tuulia, ja olin ennen lähtöä kiinnittänyt telttaan vielä useita myrskynaruja. Niitä ei lähes tyyninä öinä tarvittu koko reissulla, kunhan näön vuoksi kiilasin ne paikalleen. Teltta oli tällä reissulla parhaimmillaan: erillinen 3F UL Gearin yhden hengen solid-sisäteltta piti koleina öinä hyvin lämpöä, ja koska hyttysiä ei ollut, saattoi jättimäistä absidia hyödyntää täysimääräisesti kokkailuun.

Jäänreunan linnut

Seuraava päivä johdatteli meidät reissun haastavimpaan kulkumaastoon. Vartsajoen laaksossa vastaan tuli sekä laajoja lumilaikkuja että rakkakivikoita. Ajoittain lumilaikut helpottivat kulkemista, toisinaan ne tarkoittivat petollista sohjoa, joka saattaa milloin tahansa upottaa jalan syvälle alla vaanivaan kivikkoon. Erityisen hankalia olivat jokivarteen asti yltävät lumilaikut.

Pahimmista kivikoista selvittyämme päädyimme lounastamaan harvan louhikon täplittämälle tasangolle lammen rantaan. Paikka toi kaikessa avaruudessaan ja heinikkoisuudessaan mieleen keväisen Jurmon saaren. Lounaspaikkamme ympärillä pyöriskeli utelias lapinsirri. Linnun tultua aivan lounasleirin viereen saimme napattua muutaman kuvan. Sitten lintu katosi vähän sivummalla sijaitsevan pensaan juurelle, ja havaitsin sen menevän pesälle hautomaan. Jos olisimme paikalle tullessamme tienneet olevamme sirrin pesäpaikan läheisyydessä, olisimme keitelleet lounaan kauempana, mutta lintu onneksi ei vaikuttanut lounastajista enempää häiriintyvän.

Jatkoimme matkaa lampia ja järviä kiikaroiden, kunnes päädyimme uskomattomaan lintulaaksoon. Useampi pieni, vielä osin jään peittämä järvi tunturien suojissa kuhisi elämää. Tyllit tepastelivat rannassa, useat vesilintulajit uiskentelivat sulapaikoissa. Saimme kohdata Yrjö Kokon klassikkokirjan ”Alli – Jäänreunan lintu” pääosan esittäjän täällä äärimmäisessä pohjoisessa, juuri lajityypillisessä ympäristössä. 

Aikamme alleja kuvattuamme (huom tahaton sanamuunnos) jatkoimme matkaa, sillä tasaisia ja kuivia telttapaikkoja ei järvien läheltä ollut mahdollista löytää, emmekä halunneet muutenkaan häiritä linnustoa. Helppoa telttapaikan löytäminen ei ollut muuallakaan. Koluttuamme läheistä laaksoa tarpeeksi kauan, kokeilimme kiivetä ylemmäs tunturiin, jonka rinne näytti vähemmän kiviseltä kuin laakson alemmat osat. Rinteen pieneltä tasangolta löytyi juuri ja juuri kaksi teltan mentävää koloa.

Nyt kun kerran olimme jo puolimatkassa tunturiin, täytyihän huipulla käväistä yökävelyllä. Aurinko pysytteli pääosin pilvien takana, mutta maisemat eri suuntiin aukesivat huipulta mukavasti. Yhytimme huipulta myös pulmusen, jonka saaminen kuviin laajan kivikon keskellä osoittautui mahdottomaksi.

Tauko autiotuvalla

Yhdeksän päivän reissumme oli lähestymässä vasta puoliväliä, mutta olimme jo nähneet enemmän kuin ikinä osasimme toivoa. Uskomaton säätuurimme oli päättymässä, ja ennuste lupasi parille päivälle sateisempaa ja tuulisempaa. Päätimme käväistä Ailakkajärven autiotuvalla pohtimassa jatkosuunnitelmia. Voisimme vaikka kävellä Kilpisjärvelle ja hurauttaa bussilla Norjaan, jos niin haluaisimme. Tai lähteä vielä jonnekin aivan toiselle suunnalle Käsivarren erämaata.

Sateet saavuttivat meidät muutaman kilometrin päässä Ailakkajärveltä, mutta juuri ennen myräkkää iloitsin dramaattisesta valaistuksesta. Tummat sadepilvet loivat vahvan kontrastin jäisten tunturijärvien ylle. 

Pahin sade ei kauaa kestänyt, joten varusteet ehtivät hieman kuivahtaa ennen Ailakkajärveä. Saapuminen tuvalle herätti vahvoja muistoja 13 vuoden takaa. Silloinkin laskeuduimme tunturista juuri Ailakkajärven tuvalle, väsyneinä ja lyötyinä, huoltamaan jatkuvien sateiden ja sairastelun uuvuttamia retkeläisiä. Nyt olimme hyvävointisia, terveempiä kuin koskaan ja varusteetkin toimivat luotettavasti. Nautimme silti levosta tuvalla, olihan takana monta pitkää vaellus- ja  kuvauspäivää ja sitä ennen viikkojen intensiivinen työrupeama. Kerrankin sai olla tekemättä mitään ja lukea vaikka monta tuntia kirjaa.

Käsivarren retkeilykauden ollessa vasta aivan alussa, oli tupakin vielä vähäisellä käytöllä. Olimme vasta kesän kolmannet sulan maan kulkijat. Seuraavana päivänä saimme seuraksi juuri bussipysäkiltä matkaan lähteneen pariskunnan. Sään jatkuessa tuulisena ja sumuisena päätimme viivähtää tuvalla toisenkin yön ja lähteä aamulla sään kirkastuessa tunturiin.

Vielä kerran yötön yö

Kuljimme tunturien välisen kurun kautta Termisjärven laaksoon. Kurun pohjalla virtaavan joen reunalla tunturikasvien kauneus ilahdutti. Pysähdyimme pitkälle kuvaustauolle.

Puhelimelle löytyi pitkästä aikaa kenttää, ja selasin vähän Metsähallituksen tiedotteita alueelta. Juuri kun olimme pohtineet, että voisimme paahtaa vaikka Saarijärven autiotuvalle asti, näin tiedotteen: Kalottireitin tuvilla havaittu vatsatautia. Aiemmin muualla Lapissa tuvilla levinnyt noro oli ehtinyt tännekin! 

Kalottireitti saisi jäädä toiseen kertaan. Sadekuurojen jatkuessa päätimme laittaa teltat pystyyn ja leiriytyä Termisjärven laaksosta löytyneelle tasangolle. Ehtisimme kyllä seuraavanakin päivänä ylös tunturiin, kun sään pitäisi kirkastua.

Aamupäivällä kiipesimme pienelle tunturilammelle, joka saisi toimia tukikohtanamme viimeisen yön ajan. Ennuste piti kutinsa ja sää alkoi tosiaan kirkastua. Pystytimme leirin ja kävimme päiväretkellä ihailemassa Termisjärvelle aukeavaa jylhää maisemaa. Tunturin reunalla päädyimme jälleen konttaamaan kasvien perässä.

Ruokatauon jälkeen lepäsimme hetken teltassa odottelemassa parhaita valoja. Niiden aikaan suuntasimme toiselle tunturille, josta aukeni näkymä Norjan suuntaan ja pohjoiseen yöttömän yön aurinkoa kohti. Saarijärven autiotupakin näkyi siintävän kaukana alhaalla.

Keskiyön lähestyessä alhaalta laaksosta alkoi puskea kultaista usvaa, ja maisema muuttui maagiseksi satumaaksi, joka muovautui hetki hetkeltä erilaiseksi.

Sumu sakeni ja pian olimme itsekin sen sisällä. Juuri silloin tunturin laelta kuului kiirunan tuttu narahdus, ja näimme koiraslinnun lehahtavan jonnekin takarinteeseen. Lähdimme etsimään sitä, ja hetken harhailun jälkeen havaitsimme linnun pönöttämässä suuren kiven päällä. Sumu alkoi uudestaan hälventyä, jolloin kultainen valo lankesi kiirunan taustalle.

Jäimme vielä hetkeksi kuvaamaan maisemia, kunnes totesimme, että kaikki kuvakulmat on nyt hoidettu. Saatoimme palata teltoille tyytyväisinä.

Paitsi ettei kuvausyö siihen loppunut: alhaalla rinteessä vastaan käveli keräkurmitsa. Nappasin äkkiä muutaman kuvan. Sitten lintu alkoi näytellä siipirikkoa, mikä paljasti sen hautovan. Jatkoimme kiireesti matkaa, jotta emo pääsisi takaisin pesälle. 

Aamuyön tunneille kestäneen huiman kuvaussession jälkeen uni ei heti tullut. Teltassa tuijotin kattoon ja ajattelin, miten uskomattoman täydellinen reissu oli ollut, ja miten ankeaa on enää ikinä palata ihmisten ilmoille. Voisinko vain elää tunturissa koko kesän?

Niin vain oli palattava, ja seuraavana päivänä koukkasimme Kalottireitille ja paahdoimme tylsää polkua Kilpisjärvelle. Koivuvyöhykkeellä alkoi olla kesäisen lämmintä, ja ensi kertaa reissulla hyttysten määrä alkoi hieman häiritä. Kesä oli saapunut Kilpisjärvelle.

Olimme onnistuneet ajoittamaan puoli vuotta aiemmin kalenteriin lukitun reissumme käsittämättömällä tavalla juuri lumien sulamisen ja hyttyskauden väliseen lyhyeen aikaan ja vieläpä lähes täydelliseen sääikkunaan. Matkan aikana saimme kohdata ilmastonmuutoksen uhkaaman pohjoisen luonnon upeimmat asukkaat yksi toisensa jälkeen – vain naali ja tunturipöllö jäivät näkemättä.

Tämä Käsivarren vaellus kuvineen esiintyy myös Luode-lehden numerossa 9.