Valokuvaaja Teemu Saloriutta
Kokeilin vuodenvaihteen kaamosvaelluksella ensimmäistä kertaa ahkiota kuljetusvälineenä. Aiemmilla talviretkilläni tavarat ovat aina kulkeneet rinkassa, mutta tällä kertaa 65 litraa ei riittänyt kaiken rojun raahamiseen. Isojen poikien mukaan ahkioon voi lastata vaikka kuinka suuria kuormia, eikä sen vetäminen silti tunnu raskaalta. Vai tuntuuko sittenkin?
Kaamosvaellus päättyi onnistuneesti saunaan ja poronkäristykseen Kemihaarassa. Tuskin olimme ehtineet jälkiruokaa lusikoida, kun ulkona leimusi koko taivaankannen yli kaartuva vihreä revontulivyö. Juosten hakemaan jalusta ja kamera!
Olen viettänyt uuttavuotta monesti eri puolilla Itä-Suomea hiihdellen. Lumiolosuhteita on saanut jännittää usein viimeiseen asti, ja viime vuoden kevätkelit olivat viimeinen niitti. Tällä kertaa oli lähdettävä Lappiin ihka oikealle kaamosvaellukselle. Kohteeksi valittiin Urho Kekkosen kansallispuiston kaakkoisosa, Itäkaira. Siellä saa nauttia tasaisesta hiihtomaastosta ja kattavasta tupaverkostosta, mutta retkeilijöitä on melko vähän – siis paras mahdollinen kohde kaamosajan hiljaiselle hiihtoretkelle!
Talvipäivänseisauksena pohjoinen pallonpuolisko on kääntynyt eniten poispäin auringosta. Mikäpä olisi parempi tapa viettää vuoden pisintä yötä kuin suunnata laavuretkelle hyvien eväiden ja kameravehkeiden kera! Sunnuntaina 21.12. olosuhteet vaikuttivat poikkeuksellisen lupaavilta: maisema oli saanut hennon lumikuorrutteen ja tiedossa oli pitkästä, pitkästä aikaa kirkas yö.
Pimeänharmaa sää pitää edelleen Helsinkiä otteessaan. Lumeton epätalvi tarjoaa niukasti kuvausmahdollisuuksia: maisemat eivät säväytä eikä valo riitä juuri muidenkaan kohteiden taltiointiin. Jotta itsensä saa huijattua pois tietokoneen äärestä, tarvitaan hyviä tekosyitä. Sellaisia voi etsiä vaikka lintuhavaintopalvelu Tiirasta. Jos kilometrin päässä kotoa asustelee huuhkaja, jaksaa laiskempikin pyöräillä sitä katsomaan.
Kuvaesitykseni ”Lapin ihmeitä” on katsottavissa 15.1. asti Pasilan kirjaston S-pointin näytöillä. Esitys pyörii non-stop-periaatteella kirjaston aukioloaikoina, jos näyttöruuduilla ei ole muuta käyttöä.
Syksy on ollut suorastaan epäonnisen pilvinen. Olen viettänyt loka-marraskuussa yhteensä kymmenen yötä hyvillä tähtikuvauspaikoilla eri puolilla Suomea. Yhtenäkään yönä taivas ei ole ollut kirkas. Alkusyksystä hankkimani tähtikuvausobjektiivi Samyang 24mm f/1.4 on kulkenut kameralaukussa lähinnä ylimääräisenä painona, joten siitä ei vielä ole kertynyt kokemuksia jaettavaksi asti.
Viikkotolkulla jatkunut harmaus ei ole muutenkaan innostanut maisemakuvauksen pariin. Viime viikonloppu oli virkistävä poikkeus: lumi käväisi viimein maassa ja houkutteli pitkästä aikaa kuvaamaan Helsingin rannoille ja saariin.
Retkillä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista yllättävää. Jokainen vähänkään kokeneempi vaeltaja varautuu varusteiden äkilliseen hajoamiseen ja kantaa mukanaan sopivia korjaustarpeita. Omalle kohdalle sattuneista välinerikoista pahimmat ovat onneksi tapahtuneet viikonloppuretkillä. Toissa talvena suksisauva meni poikki kesken hiihtoreissun ja viime viikonloppuna vaelluskengistä irtosivat pohjat. Molemmilla kerroilla retki saatiin vietyä loppuun maastossa korjatuin varustein.
Vuoden kolmannen Lapin-vaelluksen tarkoituksena oli kokea turistien suosiman ruska-ajan jälkeinen syksyn ja talven rajapinta; kuulaat pakkasaamut, ensilumen kuorruttamat tunturit, pimenevällä syystaivaalla hulmuavat revontulet. Toisin kävi: lokakuun alku tarjosi leutoa, pilvistä ja tihkusateista säätä. Positiivisena yllätyksenä maaruska hehkui vielä parhaimmillaan.
Sain käsiini arvostelukappaleen Jorma Luhdan uunituoreesta Vaeltajat-kirjasta. Arvostelu julkaistaan seuraavassa Nuorten Luonto -lehdessä, mutta siihen tuleva teksti on kovin lyhyt. Hieno ja itselleni läheistä aihetta käsittelevä teos ansaitsee hieman pidemmän käsittelyn.