Silloin harvoin kun Etelä-Suomeen sataa puolimetrinen lumipeite, siitä on otettava kaikki irti. Viime sunnuntaina tarjoutui mahdollisuus lähteä koko päiväksi hiihtoretkelle. Valitsin kohteeksi Kirkkonummella sijaitsevat Meikon metsät ja suot, sillä tiesin maastojen olevan monia muita Uudenmaan metsäalueita loivapiirteisempiä.

Tarkoitus oli keskittyä hiihtämiseen ja jättää kuvaaminen vähemmälle. Turha toivo: sääennuste muuttui viime hetkellä pilvisestä aurinkoiseksi, ja heti retken ensimetreillä taivaalle ilmestyi ihmeellinen kaari.

Aioin saapua paikalle jo aamuhämärissä, jotta voisin hyödyntää valoisan ajan täysimääräisesti. Lapioin kukonlaulun aikaan autoa irti kinoksesta. Parin päivän kireiden pakkasten jälkeen kuljettajan ovi ei suostunut pysymään kiinni. Aikani ovea ja tilannetta sulateltuani totesin touhun turhaksi, pakkasin tavarat junaan ja matkustin Kirkkonummen asemalta taksilla perille.

Kello oli jo ties mitä kiivetessäni OAC Kar 147 -liukulumikengillä eli karvapohjasuksilla mäkeä ylös Korsolammelle. Hiihtämään oli tultu ja hiihdettäisiin sitten vaikka pimeässä takaisin. Missään tapauksessa retkeä ei lyhennettäisi viivästyneen lähdön vuoksi.

Korsolammella astuin lumikuorrutteisten puiden taikamaailmaan, jota täydensi taivaalla näkyvä haloilmiötä muistuttava kaari. Olin ymmälläni, sillä halot esiintyvät auringon ympärillä, ja nyt edessäni komeili laaja kaari tasan vastapäätä aurinkoa.

Päättelin kyseessä olevan jonkinlainen sateenkaaren värittömämpi serkku. Myöhemmin selvisi, että ilmiön nimi on pilvikaari. Se on melko harvinainen ilmiö, enkä ollut koskaan aiemmin sellaista havainnut, vaikka olen tarkkaillut taivaan ilmiöitä aktiivisesti yli 15 vuotta.

Nousin Korsolammelta kallioylängölle seuraten jälkeä, josta oli menty lumikengillä ja liukulumikengillä. Yllättäen jälki noudatteli lähes metrin tarkkuudella suunnittelemaani reittiä. En olisi itsekään osannut kulkea omaa reittiäni yhtä tarkasti. Mestarillista maaston lukemista aiemmilta kulkijoilta!

Jossain vaiheessa jälki alkoi kääntyä takaisin, joten suuntasin umpihangen puolelle. Pehmeässä puuterilumessa OAC Karit upposivat miltei pohjia myöten. Höttöisessä puuterissa tarpominen ei ollut päiväretkivarustuksella mahdottoman raskasta, mutta en ihmettele, miksi tällaisissa lumioloissa suositaan vaelluksilla yli 270-senttisiä metsäsuksia.

Hiihtelin valoisien männiköiden halki pienelle, lumisten puiden reunustamalle suoaukealle. Pilvikaari komeili kuvauksellisena suon yllä. Pitkän kuvaustauon aikana nälkä alkoi jo kurnia.

Jäin lounastamaan taivaallista ilmiötä ihaillen. Ruokatermarin sisältöä lapioidessani mietin, milloin on viimeksi ollut yhtä täydelliset olosuhteet talviretkelle: auringonpaistetta, pakkasta kymmenisen astetta, lähes tyyntä. Ei muistunut vastaavaa mieleen. Yleensä on joko kylmää, märkää, tuulista, pilvistä, sateista tai kaikkea tätä yhtä aikaa.

Pian lounaan jälkeen saavuin Grenomossenin laitaan. Aukealla suolla hanki upotti selvästi vähemmän kuin metsässä, vain noin 10-15 cm. Eteneminen muuttui taapertamisesta enemmän hiihtämisen näköiseksi. ”Osuukohan Etelä-Suomeen seuraavaan kymmeneen vuoteen toista näin hienoa hiihtopäivää”, ajattelin nautiskellessani suon tunnelmasta.

Hiihtelin hiljaksiin lumisen metsän puolelle syömään lisää eväitä. Auringonlaskun lähestyessä sää alkoi olla sen verran viileä, että taukovaatteet oli kaivettava repusta. Päiväreppuna toimi vaelluskäyttöön hankittu Atom Packs The Mo 60, joka rullasulku tiukaksi käärittynä kutistuu päiväkäyttöön sopivaksi. Valitsin sen mukaan oikeastaan siksi, että kartan ja eväskeksit sai kätevästi pohjataskuun, jolloin niihin pääsi käsiksi ottamatta reppua pois selästä.

Viivyttelin pitkään suomaastosta poistumista, sillä tiesin loppumatkan koostuvan lähinnä tylsästä metsäurasta. Väärin arvattu. Kapealla uralla oli edessä tylsyyden sijaan kamppailu koivuportteja vastaan. Lukemattoman moni reunakoivu oli lumen painosta kaartunut keskelle väylää. Aina välillä pääsi hiihtämään joitain kymmeniä metrejä esteettä, sitten oli jälleen kyykittävä koivujen ali tai loikittava niiden yli.

Ei liene yllätys, että kukaan muu ei ollut yrittänyt uraa pitkin hiihtää, joten koivukamppailun ohella oli tarvottava syvällä hangessa. ”Kerrankin autenttinen talvivaellusharjoitus”, ajattelin reisien hapottaessa kunnolla.

Välillä esteet kävivät mahdottomiksi, eikä ollut muuta vaihtoehtoa kuin hiihtää jonkin matkaa tiheän metsän puolella. Nihkeää sekin, mutta en antanut pienten haasteiden pilata harvinaislaatuisen hienon hiihtopäivän tunnelmaa. Umpihangesta oli tultu nauttimaan ja nyt sitä oli tarjolla koko rahan edestä.

Kolmen kilometrin matka parkkipaikalle vei lopulta yli kaksi tuntia, vasta aivan lopussa sai apua muiden suksenjäljistä. Pimeys laskeutui Meikon ylle saapuessani viimein parkkipaikalle.

Yli kuuden tunnin umpihankiurakan jälkeen edessä oli vielä reilut viisi kilometriä suksien kantamista Kirkkonummen asemalle. Eihän taksilla sentään kahta kertaa päivässä voi ajaa.

Reitti asemalle oli tuttu, sillä opiskeluaikoina ramppasin Meikon maastoissa jatkuvasti junalla. Autottomuus ei silloin ollut koskaan tekosyy olla lähtemättä retkelle. Retkelle pääsee Etelä-Suomessa melkein minne vain, kun jaksaa vähän kävellä tai raaskii käyttää loppumatkaan taksia.