Miksi kuvankäsittelyä tarvitaan?

Internetissä, erityisesti Facebookissa, syntyy lähes viikoittain kiistaa kuvankäsittelystä. Aikuiset ihmiset taantuvat lapsen tasolle alkaessaan tapella siitä, mitä kuville saa tai ei saa tehdä laukaisimen painalluksen jälkeen. Kateuden ja katkeruuden ilmapiiriä ei soisi näkevänsä näin mukavan harrastuksen parissa. Voisiko aihetta siis käsitellä asiallisen kiihkottomasti ketään tuomitsematta? Yritän.

Kantavana ajatuksena kuvankäsittelyn demonisoinnissa on pyrkimys “luonnollisiin” valokuviin. Näkymä tulisi taltioida täsmälleen samanlaisena kuin luonnossa, mikä kuulostaakin ylevältä ja  tavoittelemisen arvoiselta päämäärältä. Aion kuitenkin seuraavassa osoittaa, että tavoitteen saavuttaminen on käytännössä mahdotonta, ja lähimmäksi sitä pääsee kuvankäsittelyn keinoin.

Mitä on valo?

Jotta voidaan ymmärtää kuvankäsittelyn merkitys, on lähdettävä liikkeelle hieman kauempaa. Aloitetaan siis fysiikan perusteista, sillä digikuvauksessa on pohjimmiltaan kyse fysikaalisen ilmiön, valon, muuntamisesta koneluettavaan muotoon.

Näkyvällä valolla tarkoitetaan sähkömagneettisen säteilyn aluetta, joka on havaittavissa ihmissilmin. Sähkömagneettista säteilyä ovat myös mm. röntgen-, UV-, infapuna-, ja mikroaaltosäteily. Näkyvän valon aallonpituus asettuu välille 350-700 nanometriä, ja valon havaittava värisävy riippuu aallonpituudesta. Lyhytaaltoisin valo on väriltään violettia ja pitkäaaltoisin punaista. Auringonvalo sisältää kaikkia näkyvän valon aallonpituuksia ja lisäksi UV- ja infrapunasäteilyä. Aaltomallin lisäksi valoa mallinnetaan hiukkasina, jolloin voidaan sanoa sen etenevän valokvantteina eli fotoneina.

20130921_1918-59_386Sateenkaari syntyy auringonvalon heijastuessa ja taittuessa vesipisaroista. Valon taitekerroin riippuu aallonpituudesta, joten valkoinen valo hajoaa spektrin väreiksi.

Valosta digikuvaksi

Digitaalisten kameroiden CCD– tai CMOS-kennot koostuvat miljoonista pienenpienistä pikseleistä. Kenno toimii rankasti yksinkertaistettuna siten, että saapuvat fotonit muunnetaan kussakin pikselissä sähkövaraukseksi, jonka voimakkuus kuvaa saapuneen valon määrää. Ennen kuin syntynyt kuva saadaan tietokoneella luettavaan muotoon, täytyy sähkövaraus muuntaa digitaaliseksi eli käytännössä antaa sille valon määrää kuvaava numeroarvo.

Jotta kuvaan saadaan värit, on kennon edessä Bayer-suodatin (Bayer filter). Sen ideana on, että kunkin pikselin edessä on joko vihreä, punainen tai sininen suodin, joka päästää läpi vain kyseisen väristä valoa. Näin kullekin kennon pikselille saadaan siis yhden värikanavan arvo. Koska jokaiselle pikselille kuitenkin halutaan lopulta punaisesta, vihreästä ja sinisestä (RGB) kanavasta koostuva väri, interpoloidaan puuttuvat arvot naapuripikseleiden perusteella.

Ihmisen vajaa näköaisti

Ihmissilmä havaitsee valoa sauva- ja tappisolujen avulla. Tappisolut ovat erikoistuneet värinäköön: ne jaetaan S, M- ja L-soluihin sen mukaan, minkä aallonpituusalueen säteilyä ne pystyvät havaitsemaan. Sauvasolut taas mahdollistavat ihmisen hämäränäön, mutta eivät havaitse värejä. Sen vuoksi hämärässä kaikki vaikuttaa harmahtavalta.

Silmän kehnosta värinäöstä hämärissä oloissa seuraa, että esimerkiksi kuunvalossa näemme maiseman lähes värittömänä. Kamera sen sijaan tallentaa värit melkein yhtä voimakkaina kuin päivällä, joten kuvasta tulee epäilyttävän värikäs. Tulisiko kuunvalossa kuvaaminen kieltää luonnottomien kuvien takia?

Ihmisen näköaistia voisi kuvailla vertailevaksi. Sen sijaan että kykenisimme mittaamaan absoluuttisesti kokoja tai värejä, vertaamme niitä vieressä oleviin tai tuttuihin kohteisiin. Ihmissilmä korjaa esimerkiksi lumen värin helposti valkoiseksi, vaikka se pilvisenä päivänä on todellisuudessa sinertävää. Kamerassa tällaista korjausta ei ole, joten lumihanki näyttää usein kuvassa siniseltä.

Kamera pystyy keräämään valoa useiden sekuntien ajan, kun taas silmän toiminta muistuttaa enemmän videokameraa. Tästä syystä esimerkiksi himmeät revontulet näkyvät kuvassa kirkkaampina kuin luonnossa. Lisäksi ihmisen kyky havaita revontulten värejä heikentyy iän myötä. Pitäisikö kuvat säätää niin, että revontulten värit vastaavat 6-vuotiaan, 50-vuotiaan vai 90-vuotiaan näkemiä?

Ihan aina ihmissilmä ei ole kameraa kehnompi instrumentti. Jos puhutaan dynamiikasta, parhaatkin digikamerat häviävät silmälle. Dynamiikalla tarkoitetaan suurinta tumman ja vaalean eroa, joka on vielä mitattavissa kennolla. Dynamiikan loppuessa kuvan tumma pää menee täysin mustaksi (“tukkoon”) tai vaalea pää täysin valkoiseksi (“puhki”). Käytännössä tällainen tilanne syntyy esimerkiksi auringonlaskua kuvattaessa: on vaikeaa saada sekä kirkasta taivasta että tummaa maata mahtumaan kuvan sävyalaan, ellei käytä suotimia tai yhdistä jälkikäteen useampia valotuksia.

Palataan edellä mainittuihin pulmiin lopussa kuvaesimerkkien kautta.

Kameratekniikan harhoja

Valokuvan ja todellisuuden eroissa ei ole kyse pelkästään silmän ja kameran kyvystä havaita valoa ja sen värejä.  Ihmisellä on kahden silmän ansiosta stereonäkö, joten pystymme näkemään asioiden välisiä suhteita syvyyssuunnassa. Lisäksi maailma on kolmiulotteinen, mutta valokuvassa ulottuvuuksia on vain kaksi.

Lopputulokseen vaikuttaa paljon käytettävä objektiivi. Pitkällä teleobjektiivilla saadaan aikaan näkymiä, jotka ovat ihmissilmälle epäluonnollisia. Perspektiivi vaikuttaa litistyvän. Vastaavasti laajakulmalla syvyysvaikutelma korostuu ja lähellä olevat kohteet näyttävät kuvassa todellista suuremmilta. Usein 50 mm polttovälillä varustettua putkea kutsutaan normaaliobjektiiviksi, koska sillä otetuissa kuvissa on samankaltainen perspektiivivaikutelma kuin ihmissilmin katsotussa maisemassa. Olisiko aika kieltää muut objektiivit luonnonvastaisina?

20120703_2101-34_203Lintukuvausta ultralaajiksella. Kanadanhanhen poikanen näyttää enemmän dinosaurukselta kuin linnulta. Aika kaukana luonnollisen näköisestä perspektiivistä. Seurasaari, Helsinki 7/2012.

Polttovälin ohella vaikutusta on aukon valinnalla. Suurella aukolla on mahdollista saavuttaa äärimmäisen kapea syväterävyysalue, jolloin kaikki kohteen ympärillä on sumeaa mössöä. Ihminen taas näkee maailman terävänä paristakymmenestä sentistä äärettömään. Olen kuullut tarinoita ajalta, kun Suomessa julkaistiin ensimmäisiä pitkillä polttoväleillä otettuja lintukuvia. Moni piti niitä huonoina, koska tausta oli epäaidon näköistä suttua. Nykyään taas luonnollisen näköistä taustaa pidettäisiin sotkuisena.

20090614_0928-08_021Luonnonvastainen telekuva täydellä aukolla: talitiaisen taustalla on valtavia valopalloja, joita ei voinut silmällä havaita. Espoon keskuspuisto 6/2009.

20091025_1254-20_034Nyt polttovälinä on ainoa oikea 50mm, mutta suuresta aukosta johtuen tausta on epäluonnollisen pehmeä. Seurasaari, Helsinki 10/2009.

Tässä vaiheessa olen toivottavasti osoittanut, ettei ole mahdollista taltioida kameralla absoluuttista todellisuutta, ja vaikka olisikin, ei lopputulos näyttäisi kaikille maailman ihmisille samalta saati luonnolliselta. Seuraavaksi katsotaan, mitä kuvankäsittely käytännössä on ja miten sen avulla voidaan itse asiassa tehdä kuvista “luonnollisempia”.

RAW vai JPEG?

Filmiaikaan valokuvaajat viettivät tuntikausia pimiöissään kehittämässä negatiiveista täydellisiä vedoksia. Digitaalisessa kuvankäsittelyssä on kyse samasta asiasta, se vain hoituu näppärästi tietokoneella. RAW-kuvaa verrataankin usein negatiiviin.

Hetkinen! Eikös diakuvaus ole aitoa valokuvausta, siinähän kuvia ei vedosteta pimiössä vaan  suoraan kamerasta saadaan valmis kuva? Eipä niinkään. Dia-aikaan kuvien värimaailma luotiin valitsemalla halutunlainen filmi. Esimerkiksi legendaarinen Fuji Velvia tuotti sellaisia karkkivärejä, ettei vastaavia kehtaisi nykyaikana säätää digikuviin.

RAW-formaatissa kamera tallentaa kuvaustilanteessa keräämänsä informaation pakkaamattomaan muotoon, jota voidaan käsitellä häviöttömästi. RAW-kuvassa värisävyjen määrä on yleensä 12 tai 14 bittiä JPEG-kuvan 8 bitin sijaan, mikä antaa lisää jälkikäsittelyvaraa etenkin suuria valoisuuseroja sisältäviin kuviin.  Nimittäin 8-bittisessä kuvassa jokaisella pikselillä on vain 2^8 eli 256 mahdollista sävyarvoa per värikanava, kun taas 14-bittisessä niitä on 2^14 eli peräti 16 384!

Kamera ei aseta RAW-kuvalle valkotasapainoa, värikorjauksia tai kontrastin ja terävöityksen määrää, vaan ne säädetään jälkikäteen kohdalleen. Kuvankäsittelyohjelmassa avattuna RAW-kuva näyttää tästä syystä harmaalta ja kontrastittomalta. RAW-tiedosto ei siis oikeastaan ole kuva ennen kuin sille on asetettu säädöt, joilla se “kehitetään”.

JPEG-kuva on häviöllisesti pakattu eli siinä informaatiota on hukattu peruuttamattomasti. JPEG:tä kuvattaessa kamera tekee RAW-JPEG-muunnoksen määrittämillään asetuksilla eli kuvaan lisätään kontrastia,  värikylläisyyttä ja terävöitystä. (Monissa kameroissa voi sentään onneksi vaikuttaa niiden määrään.) Toisin sanoen normaalisti kuvankäsittelyvaiheeseen kuuluvat toimenpiteet tekeekin kuvaajan sijasta kamera. Tuloksena ei suinkaan ole käsittelemätön vaan kameran käsittelemä valokuva.

Itse kuvaan aina ja ikuisesti RAW-formaatissa, mutta tiedän ainakin kolme hyvää syytä miksi JPEG voi joskus olla parempi:
1) RAW-tiedosto vie enemmän tilaa ja on hitaampi prosessoida kamerassa. Jos haluaa hyödyntää kameran sarjakuvaustoiminnon maksimaalisesti, JPEG on parempi valinta.
2) Jos jostain syystä kuvat pitää saada nopeasti julkaistua, JPEG-kuvat pystyy laittamaan nettiin vaikka sellaisinaan. Esimerkiksi jotkut uutiskuvaajat valitsevat tästä syystä JPEG:n.
3) Valokuvaus on kiva harrastus, mutta tietokoneen ääressä ei huvita istua. Tyypillinen tilanne monelle harrastajalle.

Kuvankäsittelyn eri tasot

Kuvankäsittelyssä suoritettavat toimenpiteet voidaan jakaa esimerkiksi seuraaviin kuuteen kategoriaan (itse keksimäni luokittelu):

A) Kuvaajan tekemien virheiden korjaaminen

  • horisontin suoristaminen
  • rajaus
  • valotuksen korjaaminen

B) Kameran ja objektiivien puutteiden korjaaminen

  • linssivääristymien ja vinjetoinnin korjaaminen
  • linssiheijastumien poistaminen
  • kohinanpoisto
  • kennon roskien poisto

C) Lopputuotetta varten tehtävät säädöt

  • väriavaruuden asettaminen
  • kuvan pikselikoon pienentäminen
  • terävöitys pienennöksen jälkeen
  • formaattimuunnokset, esim. RAW => TIFF, RAW => JPEG
  • kuvan tiedostokoon pienentäminen pakkaamalla

D) Väri- ja kontrastisäädöt

  • valkotasapainon säätö
  • kontrastin lisääminen tai vähentäminen
  • värikylläisyyden lisääminen tai vähentäminen (tarvittaessa sävykohtaisesti)
  • paikalliset säädöt (esim. pelkästään taivaan tummentaminen)

E) Kuvayhdistelmät

  • usean kuvan liittäminen panoraamakuvaksi
  • eri valotusten liittäminen samaan kuvaan (HDR ja exposure blending)
  • useiden lyhyiden valotusten pinoaminen yhdeksi pitkäksi valotukseksi (stacking tähtikuvauksessa)
  • usean eri kohtaan tarkennetun kuvan pinoaminen yhdeksi, syväterävyydeltään laajemmaksi kuvaksi (focus stacking)

F) Manipulointi

  • elementtien (esim. taustan risujen) poistaminen kloonaustyökalulla
  • elementtien liittäminen toisesta kuvasta (esim. lintu maisemakuvaan)
  • taustan sumentaminen tai vaihtaminen toiseen

Kategoriat A, B  ja C lienevät yleisesti hyväksyttyjä muiden paitsi aivan kovimpien puritaanien keskuudessa. Kategoria D on ainakin jollain tasolla jokaiselle vakavammin kuvaavalle itsestäänselvyys, mutta silti juuri se aiheuttaa eniten närää foorumeilla. Nämä toimenpiteet sallitaan myös useimmissa kilpailuissa, esimerkiksi Vuoden Luontokuvassa. Kyseisen kilpailun säännöissä on kuitenkin tarkentava ja mielestäni aivan järkevä ehto:

“Lopputuloksen tulee kohtuudella ilmentää nähtyä kuvaustilannetta tai sen tunnelmaa, eikä kuvaa saa muuttaa selkeästi totuuden vastaiseksi (esimerkiksi muuttamalla päivä yöksi, raa’an marjan väri kypsäksi tai sulkimen pysäyttämä liike epäteräväksi)”

Kategorian E (kuvayhdistelmät) toimet voivat olla kilpailuissa kiellettyjä, sillä niihin tarvitaan useampi kuvatiedosto. Harva kuitenkaan pitää esimerkiksi panoraamakuvausta hirvittävän vakavana manipulointina. Vuoden Luontokuva -kilpailun Taidetta luonnossa -sarjassa sallittiin vuonna 2013 ensimmäistä kertaa panoraamakuvaus, HDR-kuvaus ja kuvien pinoaminen eli focus stacking. Vuonna 2014 samat säädöt ovat sallittuja myös Maisemat-sarjassa, mikä tuo maisemakuvaajille uusia mahdollisuuksia.

Manipuloinnin rajalla

Kategoriassa F mennään jo selvästi eri tasolle. Manipuloinnin raja on kuitenkin häilyvä: suuressa maailmassa pidetään normaalina esimerkiksi häiritsevän oksan hävittämistä lintukuvasta, mutta Suomessa siihen suhtaudutaan kriittisemmin. Kilpailuissa tällaista ei yleensä maailmallakaan sallita, koska muuten rajanveto menisi vaikeaksi. Esimerkki parista manipulointitekniikasta  Juzaphoto-sivustolla (englanninkielinen artikkeli).

Omasta puolestani voin todeta, että kaikki näillä sivuilla julkaistu materiaali on käynyt läpi kategorioiden A, B, C ja D mukaisen käsittelyn. Lähes kaikki kuvani olisivat sellaisenaan lähetettävissä esimerkiksi Vuoden Luontokuva -kilpailuun. Ainoita poikkeuksia ovat sellaiset maisemat, joista olen poistanut auringon aiheuttamia linssiheijastumia. Niiden poisto ei nimittäin kuulu kilpailun säännöissä sallittuihin toimenpiteisiin.

Paljon riippuu tilanteesta ja käyttötarkoituksesta. Pidän aivan hyväksyttävänä esimerkiksi sitä, että mainokseen sijoitettavasta luontokuvasta siivotaan risuja kloonaustyökalulla tai hääpotretista poistetaan linnunkakkaa sulhasen puvusta.  Jos ei puhuta kilpailuista, kuvankäsittelyyn voisi yleisesti soveltaa läpinäkyvyyden periaatetta: kaikki minkä rehellisesti ilmoittaa on sallittua. Silloin katsoja tietää mitä saa eikä huijauksille jää sijaa.

Manipuloinnista puhuttaessa päädytään aina ennemmin tai myöhemmin pohtimaan myös kuvaustilannetta edeltäviä toimia. Onko enemmän väärin katkoa puukolla häiritseviä oksia kuin poistaa niitä kuvankäsittelyssä? Saako linturuokinnan taustalle laittaa Tiimarista ostetun taustapahvin? Vai onko eläinten kuvaaminen ruokintapaikalta jo muutenkin tuomittavaa? Onko salaman käyttö huijausta? Entä oranssin värisen keinovalon, jolla saa valaistuksen näyttämään auringonlaskulta?

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, enkä edes yritä vastata yhteenkään näistä kysymyksistä. Sen sijaan lainaan Suomen luonnonvalokuvaajien eettisiä periaatteita, joissa asia on muotoiltu mielestäni järkevästi:

 “6. Luonnonvalokuvaaja ei kuvillaan levitä valheellista tai harhaanjohtavaa informaatiota.  Jos kohde on kuvattu luonnosta irrotetussa ympäristössä tai jos kuvan sisältöön on oleellisesti vaikutettu lavastuksin tai kuvan oton jälkeen tapahtuneella kuvankäsittelyllä, näistä toimenpiteistä on mainittava, kun kuvan käyttöyhteys tällaista mainintaa edellyttää.”

Esimerkkejä väri- ja kontrastisäädöistä

Kuten todettu, eniten tappeluita syntyy kategorian D säädöistä eli väristä ja kontrastista. Pureudutaan siis hieman tarkemmin siihen, mitä niille kuvankäsittelyssä tarkalleen tehdään ja miksi.

Samassa yhteydessä voitaisiin puhua myös valotuksen säädöstä. Kuten tarkkasilmäisimmät lukijat ovat huomanneet, luokittelen sen kuitenkin kategoriaan A (kuvaajan tekemien virheiden korjaaminen). Oletetaan seuraavassa yksinkertaisuuden vuoksi, että kuva on valotettu oikein jo kuvaustilanteessa, jolloin valotukseen ei tarvitse enää jälkikäteen koskea. Hyvä kuvaajahan ei koskaan valota väärin, eihän? 😉

Pyrin itse kuvankäsittelyssä tulokseen, joka ilmentää mahdollisimman hyvin kuvaustilanteessa kokemaani tunnelmaa. En ole maailmalla yleisien “karkkivärien” ystävä, vaan mielestäni kuvankäsittely on onnistunut silloin, kun kuva vaikuttaa katsojasta suurin piirtein luonnolliselta. Minun luontoni ei kuitenkaan ole kontrastiton ja väritön. Valkoinen on valkoista ja musta on mustaa, minun metsäni on vihreä eikä harmaa. Joskus luonto järjestää väri-iloitteluja, toisinaan kaikki on tasaisen harmaata.

Ennen kuvaesimerkkejä on syytä nostaa esiin vielä yksi tärkeä asia. Värien toistumiseen vaikuttaa erittäin paljon näytön laatu. Halvimmat näytöt eivät kykene toistamaan läheskään yhtä montaa sävyä kuin kameran tuottamassa kuvassa on, ja niillä katselukulma vaikuttaa värintoistoon. Lisäksi kuvankäsittely kalibroimattomalla näytöllä perustuu lähinnä valistuneisiin arvauksiin. Kohtuuhyvän näytön saa noin 300-400 eurolla ja kalibrointilaite maksaa reilun satasen. Jos omistaa tuhansien eurojen kameravehkeet, miksi pilata kuvansa kehnolla ja kalibroimattomalla näytöllä?

Kirjoitan muuten tätä tekstiä läppärillä, jossa on surkea, kalibroimaton näyttö. Seuraavien esimerkkikuvien etsiminen ei ollut ihan helppoa, koska en pysty käytännössä lainkaan arvioimaan kuvien värejä, vaan joudun muistelemaan miltä ne näyttivät kunnon näytöllä.

Kuvaparien ylempi kuva on “käsittelemätön” ja alempi käsitelty. Koska käsittelemätöntä RAW-kuvaa ei todellisuudessa voi olla, järkevän verrokin valinta on  aika hankalaa. Tässä tapauksessa käsittelemätön tarkoittaa Lightroomista esiasetuksella “Camera Standard” ulostettua kuvaa, joka pyrkinee jäljittelemään etäisesti kameran JPEG-tiedoston värinmuodostusta.

Esimerkki 1: Väärä valkotasapaino

Kamera on tulkinnut lumihangen ja pilvisen taivaan sinisävyisiksi. Ihmissilmälle maisema vaikutti kuitenkin valkoisenharmaalta, ja niinpä korjasin kuvankäsittelyssä valkotasapainoa. Patvinsuon kansallispuisto, Lieksa 12/2012.

20121229_1319-36_097

20121229_1319-36_097-2

Esimerkki 2: Liikaa magentaa

Iltahämärissä kamera näkee maailman usein magentaisena. Tämäkin juhannusjussi on hieman kumman värinen. Vertailun helpottamiseksi kuville on tehty muuten samat väri- ja kontrastisäädöt, mutta jälkimmäisessä valkotasapaino on korjattu vähemmän magentaiseksi. Lehtisaari, Helsinki 6/2013.

20130622_2313-33_133

20130622_2313-33_133-2

Esimerkki 3: Kuunvalossa otettu kuva

Luonnossa pystyi hädin tuskin havaitsemaan, että taustan koivut ovat ruskan värjäämät. Kameran säätämässä kuvassa koivut hehkuvat keltaisina ja taivas on oudon harmaa. Kuvankäsittelyssä valkotasapaino on asetettu hieman sinisemmäksi ja värikylläisyyttä on vähennetty huomattavasti. Hirvensalmi 10/2013.

20131013_2030-54_173

20131013_2030-54_173-2

Esimerkki 4: Liikaa värikylläisyyttä

Kameran näkemys auringonlaskusta on värikkäänpuoleinen. Tällä kertaa katsoin parhaaksi vähentää aavistuksen värikylläisyyttä. En oikeastaan ole varma kumpi versio on parempi. Uutela, Helsinki 9/2011.

20110904_0621-56_001

20110904_0621-56_001-2

Esimerkki 5: Jyrkkä valaistus

Hankala valaistustilanne: etualalla varjoisaa metsää ja taustalla merestä heijastuva aurinko. Kuvankäsittelyssä etualalle hieman lisää valoa ja maisema muistuttaa paljon enemmän sitä, mitä silmä näki. Seurasaari, Helsinki 5/2013.

20130515_2050-44_033

20130515_2050-44_033-2

Esimerkki 6: Kontrastia puuttuu

Heinikon läpi kuvattu suokukko. Kohteen ja kameran välissä olevat heinät tekevät kuvasta todella kontrastittoman ja värittömän. Kuvankäsittelyssä lisää kontrastia ja tilanne paranee huomattavasti.  Uutela, Helsinki 8/2009.

20090830_2008-23_156

20090830_2008-23_156-2

Esimerkki 7: Paikallissäätö kuukuvaan

Vaaleanpunainen täysikuu nousee Suomenlinnan ylle. Mutta mitä ihmettä, kuvassa se on haaleankeltainen! Jälkimmäisessä kuvassa Kuuta on hieman tummennettu ja sen sävyä on hinattu punaisemmaksi. Lisäksi koko kuvalle on tehty kevyitä väri- ja kontrastisäätöjä. Ei Kuusta tullut käsittelyn jälkeenkään ihan yhtä punainen kuin luonnossa, mutta vähän sinne päin. Kaivopuisto, Helsinki 4/2013.

20130425_2021-42_040

20130425_2021-42_040-2

Loppupuheenvuoro

Siltä varalta ettet jaksanut lukea kirjoitusta sanasta sanaan, kokoan vielä yhteen tärkeimmät pointit:

  • Jokainen kuva on käsitelty, käsittelyn tekee joko kameran automatiikka tai kuvaaja itse.
  • Kuvankäsittely on ollut valokuvauksen alkuajoista saakka välttämätön osa prosessia. Filmiaikaan se vain oli vaikeampaa.
  • Kamera ja silmä havainnoivat todellisuutta niin eri tavalla, ettei valokuva koskaan voi näyttää samalta kuin aistimamme näkymä.
  • Kameran näkemys näyttää usein luonnottomalta: kuva vaatii esimerkiksi valkotasapainon tai värikylläisyyden säätöä vastatakseen paremmin silmän havaitsemaa todellisuutta.
  • Jokainen käsitelköön kuviaan haluamallaan tavalla – tai luottakoon kameran luomaan lopputulokseen. Yhtä oikeaa tapaa ei ole. Olisi kuitenkin toivottavaa, että valinta perustuu tietoiseen harkintaan eikä johdu esimerkiksi tiedon puutteesta.

Ehkä kaikkein tärkein huomio on kuitenkin seuraava: olipa kuinka taitava kuvankäsittelijä hyvänsä, roska ei muutu kiillottamalla timantiksi. Rajusti väärin valotettua kuvaa ei voi korjata, epäterävää ei saa teräväksi, keskipäivän jyrkkä valo ei muutu hanikoita vääntämällä kauniin punertaviksi aamusävyiksi. Sen sijaan jo ennestään onnistuneen kuvan saa harkitulla kuvankäsittelyllä hehkumaan täyteen loistoonsa.

Keskustelu jatkukoon kommenttikentässä. Mahdollisista asiavirheistä ja epätarkkuuksista tai epäselvistä selityksistä saa mieluusti huomauttaa.

Kiitos ja anteeksi. 🙂

18 kommenttia

  1. Jukka Kuusela helmikuu 19, 2014 at 09:49

    Asiallinen kooste valokuvauksen “problematiikasta”.
    Vanhan Liiton miehenä olen kokenut uuden tekniikan helpottavan kuvaushetken mielikuvan esiintuomista. Mielestäni juuri siitä on valokuvauksessa kysymys. Jos valokuvauksessa olisi kiinteät oikeat normit – jäisivät “hyvät kuvat” ottamatta.
    “Fuskua” on kuvissa ollut aina, mutta tuomittavaksi se tulee vasta silloin kun sitä käytetään hyväksi esim. vallankäytössä tai tieteellisen teoreeman todistelussa. Tässähän se probleema juuri onkin, valokuva voi olla todiste tai (taide)teos, kuten piirros tai maalauskin.
    Jokaisen kameran käyttäjän pitäisi ymmärtää ettei absoluuttista kuvatotuutta ole. Jos näin olisi, uusien kuvien metsästys kuihtuisi sitä mukaa kun “oikea otos” olisi ikuistettu. Eihän maalauksiakaan (teos) arvostella niiden dokumentaation perusteella vaan katsojan tunteman kokemuksen valossa.
    Valokuvaa blogissasi erittelemällä tavalla ymmärtävä katsoja voi tietysti analysoida keinoja jolla kuva on muotoonsa saatettu – ja saada omiin kuviinsa uutta ilmettä.
    Eikös se ole hienoa, että samasta kohteesta saadaan lukuisia erilaisia tulkintoja eri kuvaajien toimesta…

    Vastaa
    1. Teemu helmikuu 19, 2014 at 22:38

      Kiitos hyvästä täydennyksestä. Siitä tulikin mieleen, että luontokuva jää pahasti todisteen ja taideteoksen välimaastoon, mikä lienee yksi syy kuvankäsittely- ja manipulointikiistoihin. Jollekin luontokuvaus on tapa dokumentoida luonnon tapahtumia, toiselle taas eräs taiteen muoto. Yhtä oikeassa kumpikin. 🙂

      Vastaa
  2. Marika helmikuu 23, 2014 at 20:40

    Itsehän en tee kuville muuta kuin siirrän ne koneelle. Jos siellä nyt sattuu olemaan vuoristot vinossa ja lumikenttä vähän sinisenä niin sitten on. Otan kuvia lähinnä omaksi ilokseni niiltä reissuilta joilla olen ollut, ja katson täydellisiä kuvia niiltä jotka osaa ja viitsii. 🙂

    Psst. Ei päivity.

    Vastaa
    1. Teemu helmikuu 25, 2014 at 21:28

      Jeps, omaksi iloksi kuvaavan ei välttämättä kannata tuhrata tuntikausia tietokoneen ääressä, senkin ajan voi viettää vaikka maastossa. 🙂

      Selvitin tuon päivittymisongelman: Blogger löytää jostain syystä blogini päivitykset vain, jos osoitteeksi on laitettu http://www.luonnonvalo.net/feed

      Vastaa
  3. Marit Vuorio syyskuu 5, 2014 at 02:21

    Kiitos tosi mielenkiintoisesta opettavaisesta tekstistä, josta toki näin aloittelevalta luontokuvaajalta aika moni juttu meni yli hilseen, kuten on tapana sanoa!
    Tässä olisikin ongelmani ydin, olen juuri hankkinut elämäni ensimmäisen järkkärin (C 700D), joka ei kaiketi ole mikään ihmeellinen, mutta lienee aloittelijalle passeli, mutta paljon on vaikeita asioita, johon varmaan opastusta tarvitsis.
    Voisin tietysti tyytyä automaatti-asetuksiin ja räpsiä kuvia omaksi ilokseni, mutta sain parempia kuvia I-phonella ja helposti, kuin tällä “oikealla” kamerallani enkä siihen voi tyytyä.
    Olen tietysti kiinnostunut myös kuvankäsittelystä, koska ymmärsin kirjoituksestasi, että se on kertakaikkiaan tarpeellista, ainakin osata!
    Siispä kysyn sinulta, koska kuulostat järkevältä ammattilaiselta, että kenen puoleen suosittelisit minun kääntyvän, ettei hauskalta tuntunut harrastus lopahtaisi ainakaan osaamattomuuteen.
    Kiitän vinkistä etukäteen ja toivotan onnea omalle kuvaaja-urallesi:)
    T: Marit

    Vastaa
    1. Teemu syyskuu 5, 2014 at 09:00

      Hienoa, että olet löytänyt luontokuvausharrastuksen pariin! Järkkärit tosiaan vaativat vähän enemmän perehtymistä kuin kännykkäkamerat, mutta jo perusasioiden osaamisella pääsee pitkälle. Kameran käytön hallitseminen on paljon kuvankäsittelyä tärkeämpää, sillä “hyvin” otettua kuvaa ei enää tarvitse kuin vähän hienosäätää. Helpoin tapa opetella perusjuttuja on lainata kirjastosta aiheeseen liittyviä opaskirjoja. Esimerkiksi Järkkärikuvaajan käsikirja kannattaa etsiä: http://www.docendo.fi/tuote/jarkkarikuvaajan-kasikirja

      Sitten kun kameran käytön perusteet ovat hallussa, kannattaa tutustua Luontokuvaajan käsikirjaan: http://www.docendo.fi/tuote/luontokuvauksen-kasikirja
      Siinä on asiaa myös kuvankäsittelystä ja paljon esimerkkejä eri luontokohteiden kuvaamisesta.

      Vastaa
  4. tyy joulukuu 19, 2014 at 14:43

    Hieno artikkeli ja pelkkää asiaa.

    Kiitos.

    Vastaa
  5. Johan Hagström. tammikuu 16, 2015 at 20:48

    Todella hyvä ja asiallinen artikkeli – kannattaisi jokaisen fotoharrastajan lukea. Kiitos!
    Johan.

    Vastaa
    1. Teemu tammikuu 16, 2015 at 21:25

      Mukavaa, että pidit!

      Vastaa
  6. arttuvaan maaliskuu 29, 2015 at 14:16

    Erinomainen kirjoitus, iso kiitos! Jopa aktiivien kameraseuraharrastajien piirissä on epätietoisuutta, mikä on kuvan käsittelyä ja mikä kuvan manipulointia – siinä sitten kun yksi puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä, on riita valmis. Pokkarilla kuvaava tai järjestelmäkameralla jpg:ta kuvaava on polleaa saadessaan kamerasta suoraan kirkasta, värikästä, kontrastikasta ja terävää ja omien sanojensa mukaan ainoaa oikeaa luomukuvaa. Samalla pokkari-jpg-kuvaaja vihjaa, että RAW-kuvaaja pärjää kilpailuissa paremmin vain ja ainoastaan sen vuoksi, että kuvat ovat käsiteltyjä tai manipuloituja, ja että kuvat eivät ole ensinnäkään valokuvia vaan fotoshopilla tehtyjä.

    Vastaa
    1. Teemu maaliskuu 29, 2015 at 14:23

      Jep, näinhän se taitaa olla, että harmillisen moni kokenutkaan kuvaaja ei ole sisäistänyt digikuvauksen toimintaperiaatetta ja kuvankäsittelyn ideaa.

      Vastaa
  7. Matti huhtikuu 25, 2015 at 15:08

    Hyvä kirjoitus.Pidän itse kuvankäsitelystä ja sinun ohjeesi (esimerkkisi ) ovat samansuuntaisia omieni kanssa,joissain kuvissani pidän “karkkiväreistä” :vaikka olen kuvannut -70 luvulta asti, välillä jopa 10 vuoden taukoja,
    niin joka kerta ku otan kameran nyt Canon6D niin tulee jotain opittavaa. Netti on hyvä paikka hakea oppia ja Google kääntäjä auttaa kieli vaikeuksissa. Nyt olen hakenut ongelmaan Canon 6D ja pitkätpolttovälit, ilmeisesti on jotain häikkää tarkennuspisteiden kanssa.

    Vastaa
    1. Teemu huhtikuu 26, 2015 at 20:07

      Joo, eipä kuvaamisesta taida kukaan tietää kaikkea, aina löytyy uutta opittavaa ja tekniikka menee eteenpäin.

      Vastaa
  8. Jussi Karhunen heinäkuu 7, 2015 at 06:10

    Lähes kaikki järkkärikuvauksesta tietämättömät tuntuvat tuomitsevan korostuksien ja kontrastien säätöni pilvikuvissa. Lyötyäni pyöröpolaarisuotimen lissin eteen asia oli tämän jälkeen kunnossa.

    Mielestäni jos manipuloinniksi pitäisi valita kontrastin säädön ja polarisoituneen valon suodattamisen välillä, niin valitsisin jälkimmäisen.

    Vastaa
    1. Teemu heinäkuu 7, 2015 at 18:02

      Jep, suotimet ovat ihan oma lukunsa. Polarisaatiosuodin sopisi monesti pilvien ja vesistömaisemien kuvaamiseen, ja olen itsekin harkinnut sellaisen hankkimista. Kuvankäsittelyllä ei ihan samaa vaikutusta pysty saamaan.

      Vastaa
  9. Mikko tammikuu 22, 2016 at 12:30

    Hienosti koottu tosiasiat yhteen pakettiin.

    Vastaa
    1. Teemu tammikuu 23, 2016 at 11:37

      Kiitti. Hienoja kuvia sivuillasi, kuvankäsittely hallussa. 🙂

      Vastaa
      1. Mikko helmikuu 24, 2016 at 12:13

        Thanks 🙂

        Vastaa

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *