Villa Elfvikin kuvausretki sujui tälle kesälle harvinaisesti aurinkoisen lämpimässä säässä. Seitsemän osallistujan kanssa ehdittiin parin tunnin aikana käydä läpi eri kohteiden kuvaamisen perusasioita ja jutella vapaamuotoisesti valokuvauksesta. Erityiskiitokset ryhmälle monista osuvista kysymyksistä, joista syntyi hyvää keskustelua.

Koska luontokuvausvinkeistä saattaa olla hyötyä muillekin, kokosin tähän kirjoitukseen sekalaisen sillisalaatin retkellä esiin tulleista asioista ja lisäilin joukkoon vähän muutakin. Lopussa on myös vastauksia retken aikana esitettyihin kysymyksiin.

Maisemat

Metsän kuvaaminen on yksi vaikeimmista maisemakuvauksen lajeista. Metsässä on kaikenlaista risua poikittain ja pitkittäin, ja niiden sommittelu selkeäksi kuvaksi onnisuu harvoin. Valo lankeaa metsän pohjalle pirstaleisena: varjot ovat hyvin tummia, mutta lehvästön takaa pilkottava taivas hyvin kirkas. Pehmeä iltavalo tai ohuen pilviharson takaa paistava aurinko toimii yleensä keskipäivän jyrkkää valoa paremmin.

Myös metsän kolmiulotteisuuden vangitseminen kaksiulotteiseen kuvaan on haastavaa. Siihen auttaa, jos metsässä on sumua, joka häivyttää kaukana olevat kohteet luoden syvyysvaikutelmaa. Toinen konsti on hyödyntää kaatuneita puita, jotka johdattavat katsetta kuvan sisään, kuten seuraavassa Villa Elfvikin retkellä kuvatussa esimerkissä. Useimpia muita sommittelusääntöjä tässä taidetaan tosin rikkoa:

Avoimien maisemien kuvaaminen on kokonaan toinen tarina. Siihen käytän seuraavaa algoritmia:

1. Mistä suunnasta valo tulee?
– Myötävalo latistaa, sivuvalo muotoilee, vastavalo dramatisoi. Myötävalo on harvoin kiinnostavin vaihtoehto.

2. Onko taivaalla jotain kiinnostavaa?
– Kyllä: horisontti alas, taivasta mukaan enemmän kuin maata.
– Ei: horisontti ylös, maata mukaan enemmän kuin taivasta.

3. Onko maiseman kiinnostavin osa etualalla vai taustalla?
– Etualalla: valitaan laajakulmaobjektiivi.
– Taustalla: valitaan teleobjektiivi.
Perustelu: laajakulma korostaa etualaa, joten siinä on parasta olla jotain mielenkiintoista. Telellä taas saa poimittua maisemasta kauempana sijaitsevia yksityiskohtia.

4. Onko etualalla korkeita vai matalia kohteita?
– Korkeita: kuvauskorkeus kannattaa säätää melko ylös, jotta maisemasta näkyy muutakin kuin etummainen pensas, kivi tms.
– Matalia: kameran voi ehkä asettaa melko matalalle, esim. merimaisemat kuvaan usein n. 30-40 cm korkeudelta.

5. Kuinka lähellä etulinssiä on lähin kohde?
– Alle 50 cm päässä: tarvitaan pientä aukkoa (eli suurta f-lukua), jotta koko maisema saadaan toistumaan terävänä. Esim. f/16 riittää useimmiten.
– 50 cm – 100 cm päässä:  aukkoarvo f/11-f/13 saattaa riittää.
– yli 100 cm päässä: syväterävyys riittää todennäköisesti aukolla f/8, viimeistään f/11 on varma valinta.
Huomautus: tämä koskee laajakulmaa. Telellä voi tarvita hyvin pieniä aukkoja, vaikka etuala olisi melko kaukana. Tarkennuksesta ja syväterävyydestä lisää kirjoituksen lopussa.

Sitten ei muuta kuin nappia painamaan!

Linnut

Lintukuvaus on enemmän välineriippuvaista kuin moni muu luontokuvauksen osa-alue. Mutta: pisimmilläkin putkilla lintuja täytyy päästä aika lähelle, jotta ne täyttävät kuva-alan. Usein helpompaa kuin ostaa kalliita ja painavia objektiiveja on piiloutua itse. Kojusta, naamioverkon alta tai kasvillisuuden suojista voi onnistua halvemmallakin kalustolla. Lisäksi linnun ei välttämättä tarvitse täyttää koko kuvaa, jos kuva-alalla on muutakin mielenkiintoista. Lintujen esittäminen osana maisemaa on täysin mahdollinen lintukuvauksen alalaji, ja se onnistuu vaatimattomallakin kalustolla.

Helpoimmin lintuja voi kuvata paikoissa, joissa ne ovat tottuneet ihmisiin. Helsingin seudulla sellaisia ovat esimerkiksi Seurasaari ja Espoon Suomenoja. Seurasaaressa tarjolla on sekä vesilintuja että metsässä viihtyviä siivekkäitä. Joskus jopa pöllöjä. Suomenojan allas taas on tunnettu monipuolisesta vesilintulajistostaan.

Lentävien lintujen kuvaaminen on oma taiteenlajinsa, joka vaatii mieluiten nopeasti ja tarkasti tarkentavaa järjestelmäkameraa valovoimaisella teleobjektiivilla. Lisäksi tarvetta on nopeille reflekseille ja ennakoinnille. Pari teknistä vinkkiä:

1) Jos linnun liikkeen haluaa pysäyttää, tarvitaan tarpeeksi lyhyt valotusaika, esim. 1/2000 sekuntia tai vielä lyhyempi. Hyvä ratkaisu on käyttää Tv-moodia (tai kamerasta riippuen T), jolla kuvaaja valitsee valotusajan ja kamera hoitaa aukon säädön. Lisäksi voi käyttää auto-ISOa eli antaa herkkyyden säätö kameran tehtäväksi. Tällöin valotusaika pysyy varmasti sopivana.

2) Kun kuvataan taivasta vasten lentävää lintua, kameran automaattinen valotus tekee kuvasta liian tumman. Valotuksen korjausta tarvitaan +1 tai +2 pykälää, jotta lintu valottuu oikein.

Makrokuvaus

Kasveja, hyönteisiä ja muita pieniä kohteita kuvataan usein erityisillä makro-objektiiveilla. Ne tarkentavat lähelle ja piirtävät terävästi. Käytettyjä makroja liikkuu 300-400 eurolla, uudet maksavat vähän enemmän.

Kaikkien kohteiden kuvaaminen ei kuitenkaan vaadi oikeaa makroa. Noin satasella voi ostaa loittorengassarjan, jolla tavallisen objektiivin saa tarkentamaan lähemmäs. Loittorenkaat ovat tyhjiä putkia, jotka siirtävät objektiivin kauemmas kamerasta. Tällöin lähin tarkennusetäisyys siirtyy lähemmäs, mutta tarkennus kauas menetetään. Mitä pidempi loittorengas, sitä enemmän suurennosta. Samalla tarkennusalue muuttuu lyhyemmäksi ja sitä kautta työskentelystä tulee vaikeampaa.

Mielestäni loittorenkaat ovat parhaimmillaan lyhyen teleobjektiivin kanssa käytettynä. Esimerkiksi 70-200mm tele ja 36mm loittorengas soveltuvat erittäin hyvin isompien hyönteisten kuvaamiseen, jossa ei tarvita makro-objektiivien 1:1-suurennossuhdetta.

Suurennossuhteen kasvaessa syväterävyysalue menee hyvin ohueksi riippumatta siitä, käytetäänkö oikeaa makroa vai loittorenkaita. Tarkentamisen kanssa saa olla tarkkana.  Aukkoa pienentämällä saa lisää syväterävyyttä, mutta valon määrä vähenee. Suurilla suurennossuhteilla tapahtuu muutenkin merkittävää valohäviötä. Siksi herkkyys on pakko nostaa korkealle, jotta valotusaika voidaan pitää tarpeeksi lyhyenä.

Kasvikuvaus on teknisesti hyönteiskuvausta helpompaa, eiväthän kukkaset lähde karkuun. Niiden ympärille voi rakentaa vaikka kuvausstudion taustakankaineen ja heijastimineen. Ympäristöstä voi siivota pahimmat risut pois häiritsemästä. Sommitteluun ja taustan valintaan kannattaa paneutua kaikessa rauhassa vaikka tuntien ajan, jos kärsivällisyys riittää. Kääntyvä näyttö helpottaa työskentelyä matalalla sekä kasvien että hyönteisten parissa.

Yleisiä kysymyksiä ja vastauksia

1. Vaakakuva vai pystykuva?

Vaakakuva on itselleni oletus, eli ellei tilanne erityisesti vaadi pystykuvaa, sommittelen vaakana. 

2. RAW vai JPEG?

Kuvaan pelkästään RAW-formaatissa. JPEG:ssä olisi järkeä lähinnä silloin, jos haluaa suoraan kamerasta valmiita kuvia, eikä aio tehdä niille mitään säätöjä. Itse arvelen tietäväni kameraa paremmin, miltä kuvaustilanteessa näytti, joten en anna kameran käsitellä kuviani. JPEG-kuvassa kamera käytännössä hävittää suuren osan alkuperäisestä raakakuvasta ja päättää kuvaajan puolesta mm. värikylläisyyden ja kontrastin määrän.  Lisäksi jos on taipuvainen mokailemaan, RAW-kuvasta voi pelastaa enemmmän jälkikäsittelyssä. Lisää asiasta kirjoituksessa ”Miksi kuvankäsittelyä tarvitaan?”.

3. Mikä on oikea valotus?

Kannattaa kuvan oton jälkeen katsoa histogrammia. Jos sävyt mahtuvat histogrammiin eli se ei ”vuoda ulos” vasemmasta eikä oikeasta reunasta, valotus on todennäköisesti melko hyvin kohdallaan. Jos valaistus on jyrkkä, voi olla vaikea saada kaikkia sävyjä mahtumaan kuvaan. Tällöin yleensä kannattaa varoa, ettei vaalea pää ”pala puhki” eli jää täysin valkoiseksi. Mustaksi jäävät kohdat häiritsevät vähemmän.

Jos ollaan ihan tarkkoja, tulisi kuvan vaalea pää valottaa niin lähelle valkoista eli histogrammin oikeaa laitaa kuin mahdollista – ei kuitenkaan ihan puhki. Suurin osa kuvan sisältämästä informaatiosta nimittäin sijaitsee vaaleassa päässä, joten jälkikäsittely onnistuu tällöin paremmin. Lisää asiasta Digital Photography Schoolin artikkelissa (eng). Googlella löytyy paljon lisää hakusanalla ”ettr technique”. ETTR on lyhenne sanoista ”Expose To The Right”.

4. Mihin kohtaan pitää tarkentaa, jos haluaa koko kuvan teräväksi?

Syväterävyysalueen pituus riippuu objektiivin polttovälistä, käytettävästä aukosta ja tarkennusetäisyydestä. Helpoiten kuvan saa teräväksi etualalta taustalle asti, jos käyttää laajakulmaista objektiivia ja pientä aukkoa (eli suurta f-lukua). Jos tarkentaa liian kauas tai liian lähelle, jää osa syväterävyysalueesta kuvan ulkopuolelle. Jutun juju piilee siinä, että laajakulmalla syväterävyysalue ei ulotu yhtä kauas tarkennuskohdan etu- ja takapuolelle, vaan siitä noin 1/3 jää etupuolelle ja 2/3 taakse. Siten oikea kohta tarkentaa ei ole puolivälissä etualaa ja taustaa, vaan paljon lähempänä etualaa. Tarkempia lukemia voi laskeskella DOFMaster-sivustolla.

5. Mikä kuvausmoodi pitää valita kamerasta?

Itse kuvaan karkeasti arvioiden 90 % kuvista aukon esivalinnalla (A tai Av). Siinä kuvaaja päättää aukon ja  kamera laskee sopivan valotusajan. Valotusta voidaan korjata ylös- tai alaspäin riippuen tilanteesta. Aukon valinta itse on tärkeää, koska useimmissa tapauksissa on syytä määrätä kuvaan sopiva syväterävyysalue. Valotusaika taas ei ole tavallisesti kovin kriittinen, kunhan se pysyy tarpeeksi lyhyenä ettei kuva heilahda. Siitä huolehditaan tarvittaessa herkkyyttä säätämällä.

Loput 10 % tilanteista sujuvat manuaaliasetuksilla (M) ja valotusajan esivalinnalla (T tai Tv). Manuaalia tarvitaan esimerkiksi yökuvissa tai muuten hankalissa valoissa. Tv-moodista on hyötyä silloin, kun valotusaika on pidettävä riittävän lyhyenä. Esimerkiksi lentäviä lintuja kuvattaessa tarvitaan lyhyt valotusaika, mutta aukolla ei ole suurta merkitystä.

Loppusanat

Luontokuvaus – tai valokuvaus yleensä – on siitä mukava harrastus, että perustekniikka on helppo oppia. Kun ymmärtää valotusajan, aukon, herkkyyden, polttovälin ja syväterävyyden käsitteet, on jo pitkällä. Kun perustaidot ovat hallussa, voi harjoitella valon käyttöä, sommittelua ja muuta taiteellisempaa puolta.

Yksi tärkeimmistä luontokuvauksen osa-alueista on luonnontuntemus. Ryhtyäkseen harrastamaan luontokuvausta ei kuitenkaan tarvitse osata tunnistaa kaikkia Suomen eliölajeja. Päinvastoin: kuvausharrastuksen kautta voi oppia luonnosta paljon uutta. Valokuvaamalla voi vaikka pitää kasviota ja kerätä perhoskokoelmaa samalla lajistoa opetellen. Luonnontuntemus ei rajoitu pelkästään lajintuntemukseen, vaan tärkeämpää on osata olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Maisemakuvauksessa se tarkoittaa esimerkiksi taivaankappaleiden liikkeiden tuntemista. Eläinkuvaajan taas täytyy ymmärtää, missä eläimet liikkuvat mihinkin aikaan vuodesta ja päivästä. Tässä on harrastuksen suola: luonnosta ei voi koskaan tietää ihan kaikkea, vaan opeteltavaa riittää eliniäksi.

Aloittelijaa saattaa masentaa omien välineiden rajallisuus ja ammattimaisen kaluston kalleus. Suurin osa kuvauskohteista on kuitenkin sellaisia, joita voi kuvata lähes millä tahansa välineillä. Oikeastaan vain liikkuvat kohteet ja hämärissä tapahtuva kuvaus ovat osittain harrastajatason digijärkkärin ulottumattomissa. Monia kohteita voi kuvata pokkarillakin tai jopa kännykkäkameralla. Paljon enemmän merkitystä on maastossa vietetyn ajan määrällä. Onni suosii ahkeraa.

Siispä mukavia kuvaushetkiä kaikille välineisiin ja kokemukseen katsomatta! Täydentäviä ajatuksia ja kysymyksiä saa mielellään esittää kirjoituksen kommenteissa.