Jos lähtee suolle kuvaamaan teeren soidinta, mutta löytää itsensä telttailemasta revontulien ja Kuun valaisemalta järven jäältä, mitä ihmettä on oikein tapahtunut? Tämä on tarina siitä, kuinka retken ei tarvitse mennä suunnitelmien mukaan ollakseen onnistunut.

Huhtikuu on mukava kuukausi. Pohjois-Suomessa voi hiihdellä hohtavilla hangilla, etelässä taas kevät on jo ottanut vallan. Muuttolinnut palaavat rytinällä ja sinivuokot puskevat routaisen maan läpi. Lomakohteen voi valita sen mukaan tekeekö vielä mieli fiilistellä talvea vai ottaa jo kevättä vastaan.

Siinä välissä on sitten tyhjä arpa: lunta ei riitä hiihtämiseen, mutta kävellenkään ei pääse. Paikoin metsä on lumeton, toisinaan metsäautotietkin lepäävät puolimetrisen lumisohjon alla. Vietin pääsiäisloman alkupuoliskon Ylä-Savossa mökkeillen. Arvatkaapa missä vaiheessa kevättä siellä mentiin?

Niinpä. Muutaman tihkusateisen harmaan ja sohjotarpomisen täyttämän päivän jälkeen pilvipeite alkoi repeillä ja sääennuste lupasi kirkasta yötä ja aamua. Samalle yölle osui täysikuu. Mikä mainio tilaisuus yöpyä maastossa ja yrittää teeren soitimen kuvausta!

Teerikuvauksen teoriaa

Teerikuvaus on melko yksinkertaista. Täytyy vain tietää oikea paikka ja pystyttää teltta illalla tai yöllä soidintantereen tuntumaan. Soidinhuumaiset teeret eivät suolle ilmestynyttä kupolia hätkähdä, kunhan kuvaajaa ei näy. Soidin alkaa yleensä ennen auringonnousua päättyy jossain vaiheessa aamun aikana. Kun kuvaaja poistuu teltasta vasta soitimen loputtua, ei teerille aiheuteta turhaa häiriötä.

Näin siis teoriassa. Tällä kertaa olin vieraalla paikkakunnalla, joten soidinpaikan etsiminen perustui kartta- ja ilmakuvatulkintoihin. Valtaosa alueen suoluonnosta on hävitetty ojituksin, mutta sattuu sitä vahinkoja paremmissakin piireissä: muutaman kilometrin päähän mökiltä on unohtunut pari pientä avosuota.

Teerisuota etsimään

Kävelimme tietä pitkin viitisen kilometriä, käännyimme metsän puolelle ja jatkoimme hetken metsäkoneen uraa suon laitaan. Ensimmäinen suo näytti kohtalaisen sopivalta teeren soidinpeleihin. Kilometrin päässä sijaitseva neva vaikutti kuitenkin kartalla lupaavammalta, miksipä siis tyytyä huonompaan?

Pitkän matkaa jäinen suomaasto tarjosi hyviä jalansijoja lähes joka askeleelle, vaan suot eivät olleet veljiä keskenään. Potentiaalinen teerisuomme paljastui petollisten rimmikoiden valtaamaksi. Kantavan näköiset heinätuppaat upottivat kerta toisensa jälkeen. Raskaan ja kiemurtelun täyteisen taipaleen jälkeen oli pakko luovuttaa ja todeta, ettei koko suolta löydy yhtä ainutta 1×2 metrin kokoista kuivaa länttiä, johon teltan saisi pystyyn.

Normaalisti käytän vaellussauvoja vain avotunturissa, koska metsässä ne takertuvat helposti kaiken maailman risuihin. Kevätretket ovat poikkeus: sauvoista on etenkin suolla apua kantavien jalansijojen kokeilussa. Metsässä niitä voi hyödyntää lumihangen upottavuuden arvioinnissa. Kevätpurojen tai tulvalammikoiden yli loikkiessa ne antavat mukavasti tukea.

Ilman sauvoja suo olisi ollut ylittämätön. Onnistuimme kompuroimaan kuivempaan rämeikköön. Kuvasimme hetken auringonlaskua, kiskoimme ltapalat naamaan ja pohdimme tilannetta. Läheiseltä järveltä kuului joutsenten ja kurkien kailotusta – ehkäpä sieltä löytyisi jotain mielenkiintoista? Ainakin järven mökittömään etelärantaan saisi teltan pystyyn.

Ääntä kohti

Suunnistimme linnunääniä seuraten kohti järveä ja kilometrin raahustamisen jälkeen löysimme idyllisen niemen. Kurjet ja joutsenet näyttivät pysäköineen itsensä järven äärilaidoille. Hieman yllättäen järveä peitti vielä vankka jää. Rantapusikosta ei ainakaan mitään näkisi, jos vaikka teeret päättäisivät soida järven jäällä tai joutsenet ja kurjet lennellä lähemmäs. Eipä rantaan näkyisi sen paremmin kuutamo tai tähtitaivaskaan. Siispä teltta jäälle!

Käytössä oli ensi kertaa uusi telttamme, Tarptent Double Rainbow. Kirjoittelen teltasta tarkemmin, kunhan se pääsee hieman pidemmälle reissulle. Teltan saa onneksi toimimaan itseseisovana vaellussauvojen avulla, sillä kiilojen iskeminen tukevasti jäähän ei oikein onnistunut. Lopulta teltta lyötiin jäähän vain kahdella kiilalla.

Täysikuu nousi hiljalleen metsän takaa. Näin pohjoisessa Kuun näennäinen rata taivaalla on huomattavasti loivempi kuin etelässä, joten mollukka ei ehtinyt metsänrajan ylle ennen kuin taivas pimeni liikaa. Bonuksena Kuu pilasi myös tähtitaivaan kuvaamisen. Hieman ristiriitainen tilanne: kuutamoyön järvimaisema oli maagisen kaunis, mutta tunnelmaa ei niin vain vangittu valokuvaan. Pitäisi opetella nauttimaan hienoista hetkistä myös silloin, kun niitä ei voi kuvata.

Revontuliyllätys

Koska Ylä-Savon peräkorvessakin toimii nykyään netti, saatoin tarkistaa paikan päällä revontulihälytyksen. Huonolta näytti, aloin jo suunnitella nukkumaanmenoa. Yhtäkkiä matalalle pohjoistaivaalle kuitenkin ilmestyi vihreä revontulivyö, joka kirkastui aivan muutamien sekuntien ajaksi sen verran, että ilmiön saattoi varmuudella tunnistaa revontuliksi. Äkkiä kamera laulamaan ja tuloksena revontulilla höystetty telttaidyllikuva:

Tässä vaiheessa fiilis kentällä oli vähintäänkin absurdi. Muutamaa tuntia aiemmin olin kuvitellut nukkuvani pian suon keskelle sijoitetussa teltassa, jotta jaksaisin aamulla herätä kuvaamaan teeriä. Sen sijaan kukuin täyttä päätä ja väijyin revontulia keskellä järven jäätä. Kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan, mutta epäonnistuneita retkiä ovat vain ne, jotka jäävät kokonaan tekemättä.

Aamun ääniä

Yöksi pakastui kunnolla, lämpötila putosi -5 asteen alapuolelle. Heräsin kohmeisena teeren soidinpulinaan hieman ennen kuutta. Kolme teerikukkoa oli valinnut areenansa puoli kilometriä väärään kohtaan, kuvaamista ei kannattanut edes yrittää. Nauhoitin kuitenkin kameralla muistoksi hieman aamuista äänimaailmaa. Teerien pulinan lisäksi nauhalla raikaa kurkien trumpettiesitys:

Sitten vielä pari tuntia unta palloon, teltta kasaan, ruokaa kitaan, rinkka selkään ja mökille lomps. Aurinko paistoi, jää kantoi, elämä hymyili. Ei ollut turha tämäkään reissu!