Sunnuntai-iltana 17.3. nähtiin Suomessa kirkkaimmat revontulet vuosikausiin. Sosiaalinen media täyttyi revontulipäivityksistä, ja Ursan Taivaanvahdissa sekä muilla areenoilla julkaistiin toinen toistaan upeampia valokuvia.

Olen seurannut revontulihälytyksiä tiiviisti seitsemän vuotta. Tulokset ovat olleet onnettomia: aina kun magneettikentän häiriöisyys on ollut koholla, mahdollinen näytelmä on peittynyt raskaan pilvipeitteen taakse. Silloin harvoin kun taivas on ollut selkeä, ovat revontulet jääneet liian himmeiksi näkyäkseen pääkaupungin valosaasteen keskellä. Pari kertaa olen myös onnistunut missaamaan hälytykset ja nukkunut onneni ohi.

Himmeitä revontulia olen kuitenkin päässyt kuvaamaan maaliskuussa 2009 Muoniossa ja joulukuussa 2010 Ilomantsissa. Niillä kerroilla olin hälytysten tavoittamattomissa, mutta valmiiksi kuvauspaikoilla. Molemmilla reissuilla kuvaamisessa riitti haasteita. Canonin 30D ja 18-55mm kittizoomi ei totisesti ole paras yhdistelmä öiseen räpellykseen. Tarkennus on haarukoitava arpomalla ja olemattomasti pakkasta sietäviä akkuja joutuu vaihtamaan parin kuvan välein. Operaatioiden suorittaminen paljain käsin 25 asteen pakkasessa ei kuulu suosikkiharrastuksiini. Kuvat jäivät vaatimattomiksi.

Takaisin sunnuntai-iltaan. Olin onnistunut jäämään paitsi tiedosta, että auringossa oli tapahtunut perjantaina 15.3. voimakas purkaus, jonka odotettiin aiheuttavan revontulia sunnuntaille. Lähdin kuitenkin kuvaamaan komeetta PanSTARRSia suunnittelemaani paikkaan Kaskisaaren ja Lauttasaaren Katajaharjun välimaastoon. Sähköposteja en sattunut reissun päällä selailemaan, joten revontulihälytykset menivät iloisesti ohi.

Valokuvaus tyssää nopeissa tilanteissa monesti väärään optiikkaan tai muihin puuttuviin varusteisiin. Tälläkin kertaa täydellinen fiasko oli enemmän kuin lähellä. Koska tarkoitus oli vain kuvata komeettaa 300mm objektiivilla, en katsonut tarpeelliseksi ottaa mukaan muita objektiiveja. Kameralaukun pohjalle oli kuitenkin vahingossa jäänyt 50mm f/1.8, jota en ollut pitkään aikaan käyttänyt ja josta luopumista olin monesti miettinyt. Lisäksi taskuun oli unohtunut työkalu, jolla kuulapään pikakiinnityslevyn saa irroitettua. Ilman sitä ei kameraa olisi saanut kiinni jalustaan 50mm objektiivin kera.

Kello 20.02 syttyi taivaalle yhtäkkiä säkenöivä revontulishow. Vihreät ja punaiset revontulinauhat hulmusivat lähes kaikkialla taivaalla ja suoraan yläpuolella välkähti hetkellisesti jopa revontulikorona. Ensimmäiset 30 sekuntia menivät täydellisen ihmetyksen vallassa. Sitten rationaalinen ajattelu palasi ja aloin välittömästi virittää kameravarusteita revontulikuvausta varten, samalla yrittäen katsella elämäni hienointa luonnonnäytelmää.

Parin minuutin hyörimisen jälkeen 50mm objektiivi oli valmiina kuvauksiin. Polttoväli oli puolen taivaan laajuisen näytöksen taltiointiin aivan liian pitkä, mutta tyhjää parempi. Ensimmäinen näytös kuitenkin sammui ennen kuin ehdin edes ajatella tarkennusta.

Hiljaisemman vaiheen aikana oli aikaa hengähtää, haarukoida valotus oikeaksi ja säätää tarkennus LiveView’n avulla täsmällisesti kohdalleen. Valoisassa ympäristössä sopiviksi asetuksiksi osoittautuivat 5 s, f/2.8, ISO 1250.

Parinkymmenen minuutin raastavan odotuksen jälkeen taivas repesi uudelleen säkenöivään spektaakkeliin. Jälleen yli puoli taivasta välkkyi huikeissa sävyissä. Nyt kameran käsittely sujui näytelmän tahdissa vakaan rauhallisesti ja muistikortille kertyi kuvia toisensa perään.

Pohjoisempana näytös olisi ollut vielä paljon komeampi, mutta harmittelut sikseen. Sunnuntai 17.3.2013 jää aikakirjain lehdille päivänä, jolloin seitsemän vuoden odotus sai viimein palkintonsa.

Kuvat aukeavat suuremmiksi klikkaamalla. Lisää kuvia Galleriassa Luonnonilmiöt & taivas.