Kun kysyin ruotsalaisilta opiskelukavereiltani, mikä on Etelä-Ruotsin hienoin paikka, vastaus oli yksimielinen: Kullaberg. Kyseessä on Skånen läänin luoteisnurkassa sijaitseva pitkä niemi (karttalinkki). Siellä tasainen peltomaisema nousee yhtäkkiä seitsemän kilometriä pitkäksi vuorijonoksi. Luonnonvoimat ovat muovanneet kallioperän rikkonaiseksi ja alueelta löytyy ainakin parikymmentä luolaa sekä paljon muita erikoisia kivimuodostumia.
Kullaberg on ollut jo yli sadan vuoden ajan yksi Ruotsin suosituimmista nähtävyyksistä. Viime lauantaisen vierailuni jälkeen ymmärrän hyvin miksi.
Liikennehaasteita
Kullabergin niemen tyvessä noin tunnin bussimatkan päässä Helsingborgin kaupungista sijaitsee Möllen kylä. Paikallinen reittiopas kertoo kyllä mukavasti bussiyhteydet Mölleen, mutta ei ihan kaikkea olennaista.
Kuvittelimme retkikaverini kanssa, että bussia pitää vaihtaa Höganäsin pysäkillä. Bussi Helsingborgista lähti teknisen vian takia lähes puoli tuntia aikataulustaan myöhässä – huono homma, sillä reittiopas tarjosi jatkoyhteyttä minuutin vaihtomarginaalilla. Ehdin jo etukäteen hermoilla kuinka minuutin vaihdosta selvittäisiin vieraassa taajamassa.
Kun olimme nousemassa pois bussista Höganäsissä, vaihtui bussin infonäytölle yhtäkkiä määränpääksi Mölle. Kyseessä on siis sittenkin sama bussi, se vain vaihtaa linjatunnusta, eikä tätä informaatiota kerrota tietenkään missään. Siispä kerron sen tässä: linja 220 muuttuu lennosta linjaksi 222.
Kesä saapuu
Edellisten päivien kylmiin ilmoihin tottuneina olimme pukeutuneet lämpimästi. Muutenkin Skånessa tuulee aina raa’asti, vaikka sää olisi näennäisesti lämmin. Paitsi tällä kertaa. Merenrannalla Möllessä vallitsi tyyni ja superlämmin kevätsää. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämmöstä hullaantuneita perhosia lepatteli vastaan joka puolella. Pitkät kalsarit, fleecepaidat ja takit piti heivata reppuun heti ensimetreillä. T-paitakelit maaliskuussa, ei hassumpaa! Tosin kohtahan tässä pitää alkaa taas vihata kesää, sanoo Krooniset kesävihaajat ry:n puheenjohtaja. 😉
Vaikka osasin kartan perustella odottaa jylhiä maisemia, Kullaberg yllätti mahtavuudellaan heti alkumatkasta: jo Möllen viereinen kallionlaki kohoaa lähes pystysuoraan 100 metriä kylän yläpuolelle.
Möllestä pääsee Skåneleden-vaellusreittiä kohti Kullabergin kärkeä. Sieltä reitti jatkuu niemen pohjoisreunaa pitkin kohti seuraavaa kylää. Seurasimme mutkittelevaa ja ylös-alas sahaavaa polkua kalliojärkäleiden, rinnelehtojen ja laidunmaiden halki.
Kullaberg oli aikanaan lähes kokonaan avointa laidunmaata, mutta sittemmin laidunnus on loppunut ja alue on metsittynyt. Viime vuosina ympäristöä on alettu palauttaa entiselleen: osa metsistä on kaadettu ja kesäaikaan maastoissa laiduntaa karjaa pitämässä kasvillisuuden kurissa. Kullaberg on kokonaisuudessaan luonnonsuojelualuetta, tosin ”suojeltu” alue käsittää myös muun muassa golfkentän ja useamman asutun pihapiirin.
Jäimme pitämään evästaukoa avoimelle laitumelle aivan merenrannan tuntumaan. Kirkkaassa kevätsäässä näkyvyyttä riitti kauas Tanskan puolelle asti. Etäisyyttä naapurimaan rannikkoon on tässä kohtaa parisenkymmentä kilometriä. Lähimpänä toisiaan Ruotsi ja Tanska ovat hieman etelämpänä, missä Helsingborgin ja Helsingørin kaupunkien väliin jää vain neljä kilometriä.
Kullabergin edessä aukeava merialue, Kattegat, luetaan lähteestä riippuen Itämeren, Pohjanmeren tai ei kummankaan osaksi. Äkkiseltään katsottuna näkösyvyys vaikutti olevan hieman parempi kuin kotona Suomenlahden rannoilla.
Luolavierailu
Välillä sisämaan puolella käväisevä polku palaa takaisin rantaan hieman ennen niemenkärkeä. Kylmähermoiset vanhemmat päästivät lapsensa kiipeilemään vapaasti jyrkillä rantatörmillä, joissa aikuinenkin sai katsella tarkkaan mihin astuu.
Huimaavien jyrkänteiden jälkeen huomasimme polun varresta kyltin, joka osoitti paikkaan nimeltä Lahibiagrottan. Luolaltahan se kuulosti.
Luolan luo pääsi laskeutumalla alas jyrkkää ja irtokivien liukastamaa rinnettä köydestä tukea pitäen. Sen jälkeen muutama askel kivikossa ja luolan suu paistoi jyrkänteen alta. Ei hassumpi onkalo, syvyyttä useampi metri ja korkeuttakin sen verran, että mahtuu helposti seisomaan.
Majakkaniemi ja luontokeskus
Niemenkärjessä sijaitsee Kullens fyr, vuonna 1900 rakennettu majakka. Paikan majakkahistoria ulottuu paljon kauemmas, ensimmäinen majakka aloitti toimintansa jo vuonna 1561. Ruotsin majakkapaikoista ainoastaan Falsterbo on vanhempi. Kun katsoo hurjien kivimuodostumien täplittämää rantaa, ei tarvitse kauaa ihmetellä majakan tarvetta. Näillä vesillä on parempi tietää mihin navigoi.
Majakan vieressä toimii Kullabergin luontoa esittelevä luontokeskus. Sen valokuvanäyttelystä sai insipiraatiota, millaisia maisemakuvia alueen rannoilta voisi hyvissä valoissa napsia. Kun vain pääsisi käymään vähän useammin! Lisäksi luontokeskuksen näyttelyyn kuului muun muassa kivilajien ja merenelävien esittelyä. Jälkimmäisiä löytyi oikein ilmielävinä akvaarioista.
Iltavalojen aikaan
Päivä alkoi kääntyä hiljalleen kohti iltaa. Jatkoimme pohjoispuolen polkua lehtometsien läpi pyrstötiaisten ja pähkinänakkelien pyöriessä ympärillä.
Rantaan erkanevan sivupolun houkutus kävi vastustamattomaksi. Pyöreäksi hioutuneet kivet toivat mieleen Jurmon rannat Saaristomerellä. Aurinko ylettyi vielä antamaan ripauksen loistetta jyrkille kivimuodostumille, ja pääsin ensimmäistä kertaa päivän aikana kunnolla maisemakuvauksen makuun.
Hetken päästä polku loppui tielle, jota lähdin ajatuksissani kävelemään väärään suuntaan. Pieni kiertoreitti osoittautui kuitenkin onnekkaaksi sattumaksi, sillä muuten emme olisi löytäneet päivän upeinta näköalapaikkaa. Samaa kukkulaa, Barakullenia, olimme katselleet päivän aluksi Möllen satamasta. Nyt edessämme aukeni ilta-auringon valaisema näkymä Möllen yli kauas Skånen tasangoille. Toisaalla aurinko vajosi hiljalleen aaltoilevan meren taa.
Viimeistään tässä vaiheessa saatoin todeta, etteivät ruotsalaiset kaverini olleet väärässä. Tähän asti näkemistäni Etelä-Ruotsin maisemista Kullaberg on ylivoimainen helmi. Tasaisten peltojen läänissä on sittenkin paikka, johon korkeista kukkuloista pitävä maisemakuvaaja voi ihastua.
Saavuimme alas satamaan juuri kun aurinko sukelsi horisontin yllä leijuvaan pilviharsoon. Ennen bussin tuloa ehdin valottaa muutaman kuvan pinkistä auringonlaskusta. Tämänkertainen tarina on hyvä päättää imelään turistikuvaan:
