Lammaspaimenena Koloveden kansallispuistossa

Heinäkuun ja kesäloman viimeinen viikko oli vuoden odotetuin: pääsimme ystäväperheen mukaan lammaspaimeniksi Koloveden kansallispuistossa sijaitsevaan Huhtiniemen taloon. Aiempina vuosina olimme saaneet nauttia vastaavasta pestistä Kuusamossa sekä Isojärven kansallispuistossa.

Saimaan vesistön erämaisimmat ja jylhimmät järvimaisemat yhdistettynä jykevään hirsitaloon, jonka pihapiirin perinnemaisemissa laiduntavat lampaat. Onko mitään täydellisempää olemassa?

Maalaiselämää pihapiirissä

Kun pitkän ajomatkan jälkeen astuin ulos autosta Huhtiniemen pihassa, luulin liikenteen pauhun saaneen korvani surisemaan. Ei sittenkään, vaan loppukesän illassa soi hepokattien valtaisa sirityskonsertti. Vaikka olimme juuri viettäneet viikkoja Savon maaseudulla, ei tällaista hoidettua perinnebiotooppia hepokatteineen saatu muualla kokea.

Ensimmäiset päivät kuluivat ihastellessa lähiympäristöä. Perinneniittyjä, hakamaita, erilaisia luonnonmetsiä ja valoisia koivikoita – lintuja, hyönteisiä ja tietysti lampaita. Jokunen mustikkakin hävisi suuhun mäntymetsässä kulkiessa.

Horsmakiitäjän toukka.

Lapsi oli pihapiirissä kuin kotonaan ja nautti isosta, turvallisesta reviiristä. Kerrankin sai viipottaa 3-vuotiaan innolla vapaasti joka puolelle. Miksei aina voisi asua näin?

Lampaat viihtyivät parhaiten suuren laidunlohkon varjoisissa metsissä, mutta ajoittain kymmenpäinen uuhilauma vaelsi pihan tuntumaan. Vain yksi lampaista, mustan värinen Neiti Laitinen, kerjäsi rapsutuksia muiden tarkkaillessa ihmisiä hieman kauempaa. Liekö Laitinen ollut tuttipullokaritsa.

Souturetki Kolovedelle

Majoituksen varustukseen kuului soutuvene ja kanootti, joiden avulla itse kansallispuistoon tutustuminen onnistui mukavasti. Kolovesi on Suur-Saimaan laajan vesistön tiukimmin suojeltu vesialue: moottoriveneily on kielletty kokonaan, ja saimaannorpan pesinnän suojelemiseksi alueella liikkumista on rajoitettu voimakkaasti etenkin talviaikaan. Kuten muissakin etelän kansallispuistoissa, leiriytyminen on rajattu osoitetuille paikoille.

Metsät ovat suojeltuja toisin kuin monilla Järvi-Suomen rantojensuojelualueilla, joilla metsien hakkuut ovat sallittuja. Luonnollisesti kansallispuistossa rannat ovat rakentamattomia yksittäisiä vanhoja tiloja lukuun ottamatta.

Kolovesi on siis viimeisistä viimeisin kolkka, jossa voi vielä kokea rankasti mökitetyn Saimaan järviluontoa ilman ihmisen pärinöitä. Alueella sijaitsee useita kalliomaalauksia, joten järvellä soudellessaan voi antaa ajatusten lipua vuosituhansien taakse. Jos jättää muutamat yksityiskohdat huomiotta, voi kuvitella kaiken ympärillä olevan samanlaista kuin maalausten aikaan.

Kalliomaalauksille asti emme ehtineet soudella, mutta lähistölläkin riitti perheretkelle sopivia kohteita. Veneen lähellä molskahti jotain isoa, joka saattoi olla itse saimaannorppa. Itsehän en nähnyt mitään, sillä soutajan kohtalona on istua selkä menosuuntaan. Jylhän kalliojyrkänteen ohitettuamme rantauduimme mustikkaiseen saareen syömään iltapalaeväitä. Ja paljon mustikoita.

Paluumatkalla huomion kiinnitti erikoinen pitkäkaulainen vesilintu, joka ei muistuttanut mitään tunnettua sorsalintua tai hanhea. Lähempää lintu paljastui nuoreksi kurjeksi, enpä ole sellaista ennen nähnyt vedessä uimassa.

Palattuamme takaisin Huhtiniemeen lampaat tulivat iltakierroksellaan tervehtimään. Neiti Laitinen kävi jo melko röyhkeäksi: se liimautui kiinni kylkeen, eikä olisi päästänyt rapsuttelijoita ollenkaan pois aitauksesta.

Nahkiaissalon metsäpolulla

Koloveden kansallispuistoon pääsee parhaiten tutustumaan vesitse, mutta on siellä yksi luontopolku mantereen puolellakin. Siirryimme autolla Nahkiaissalon luontopolun parkkipaikalle, josta lähdimme kiertämään 3,3 km pituista polkua. Onneksi saimme lainaan kantorepun, sillä paikoin kivikkoinen ja mäkinen reitti olisi ollut 3-vuotiaan jaloille liian raskas suoritus.

Kiersimme polkua myötäpäivään, koska niin päin oletetusti hienoimmat metsät osuivat alkumatkaan. Jos lapsi alkaisi kitistä liikaa, olisimme ainakin nähneet parhaat palat. Sammalaiset ja paikoin pienten korpisoiden sävyttämät kuusimetsät olivatkin Etelä-Suomen metsiksi vaikuttavan monipuolisia. Välittömästi tulivat mieleen erään melko samoilla leveysasteilla sijaitsevan Laatokan saaren metsät. Liekö sielläkin vanhoja suomalaistiloja ympäröivissä metsissä näkynyt huhtakaskiajan vaikutukset.

Matka eteni yllättävän sujuvasti lapsen matkustaessa välillä kantorinkassa, välillä polkua pitkin juoksennellen. Evästauon jälkeen olimme jo loppupätkällä. Polku koukkasi hetkeksi rantaan ja nousi sitten takaisin kohti parkkipaikkaa. Sade yllätti sata metriä ennen maalia, mainio ajoitus.

Sadepäiviä

Nahkiaissalon retkellä alkaneen sateen jälkeen vettä riittikin pariksi päiväksi oikein urakalla. Lampaat tulivat välillä metsälaitumeltaan lähemmäs pihapiiriä. Ehkä niitäkin kyllästytti kahlata läpimärässä metrin korkuisessa saniaispusikossa. Sateen tauottua hetkeksi kävin lähimetsässä keräämässä muutaman mustikan. Luonto hehkui sateen jälkeen vehreänä.

Totesin, että ainoa järkevä sääikkuna omalle retkelle olisi varhain seuraavana aamuna, jolloin parin vuorokauden sateen pitäisi vihdoin tauota pidemmäksi aikaa. Laitoin kellon soimaan pari tuntia ennen muun perheen heräämistä ja katosin järvelle. Vähän pilviselläkin säällä kelpasi soudella yksin täydellisen hiljaisessa maisemassa.

Rantauduin muutaman kilometrin päässä saareen, jossa arvelin ilmakuvien perusteella olevan erityisen komeaa metsää. Heti rannan tuntumassa tervehtivät jyhkeät hongat. Syvemmällä saaressa päädyin kosteisiin korpikuusikkoon, jota täplittivät haapajättiläiset.

Paluusoudun aikana sää kirkastui. Huhtiniemen pihassa tervehtivät nuoret harmaasiepot, jotka olivat sateen jälkeen tulleet kerjäämään emoltaan ruokaa.

Viimeisen illan retket

Sää kirkastui iltaa kohti, emmekä malttaneet pysytellä poissa järveltä. Soudimme Ukonkanta-nimiselle kannakselle (karttalinkki), jonka kohdalla valtava Vaajasalon saari lähes katkeaa kahtia. Ukonkantaa pitkin voi vetää kanootin tai kajakin saaren läpi, jolloin melontareitteihin tulee paljon uusia mahdollisuuksia.

Kapeimmassa kohdassa kulkee selvä polku, sen jälkeen kanootti mahtuu veteen.

Kiipesimme läheiselle kalliolle ihailemaan maisemia ja syömään iltapalaa. Tästähän voisi tulla tapa, iltapala maastossa maistuu aina paremmalta kuin kotona.

Ajatus kaupunkiin paluusta alkoi tuntua vuoren kokoiselta möröltä. Pitäisikö neljän Savossa vietetyn viikon jälkeen todella palata tuijottamaan vastapäisen kerrostalon seinää? Mutta sitä ennen ottaisin lomasta kaiken irti. Tuskin olimme soutaneet takaisin Huhtiniemeen, kun visioin mielessäni vielä yhtä retkeä.

Illasta tuli reissun kaunein. Taivaanranta värjäytyi toisaalla vaaleanpunaiseksi, toisaalla oranssin eri sävyihin. Laskin kanootin vesille ja yritin muistella, miten avokanoottia melotaan oikeaoppisesti yksin. Muutaman haparoivan melanvedon jälkeen J-veto alkoi löytyä, eikä kanootti enää venkoillut holtittomasti.

Meloin rauhallisin vedoin kohti auringonlaskun kajoa ja mietin, että parempaa päätöstä huikealle lammaslomalle voisi tuskin saada.

2 kommenttia

  1. seita 31 elokuun, 2022 at 08:25

    Nyt on sattunut lammaspaimenpesti oikeaan osoitteeseen. Hienot kuvat ja kertomus.

    Vastaa
    1. Teemu 31 elokuun, 2022 at 08:36

      Kiitos, oli kyllä huikean hieno paikka!

      Vastaa

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *