Kolmantena vuonna peräkkäin oli haastavaa karata arjesta ruskaretkelle kokonaiseksi viikoksi, mikä rajasi pidemmän Lapin-vaelluksen käytännössä pois. Hyväksi ideaksi muutaman päivän retkeilyyn on osoittautunut Suomi-neidon puoliväli, tarkemmin sen itäinen puolisko. Kahtena edellisenä vuonna laavuretkeilin Kainuussa, nyt vuorossa oli Pohjois-Karjala.

Olen liikkunut itärajan luonnossa erityisesti talvisin, ja monet Pohjois-Karjalan kohteista ovatkin jääneet sulan maan aikaan tyystin käymättä. Erityisesti on kiehtonut yksi alueen laajimmista luontokohteista, Koivusuon ja Koitajoen alue Ilomantsissa. Se on muistorikas paikka, sillä aloitin siellä kaamosajan talviretkeilyn joulukuussa 2010 upeissa kirkkaissa paukkupakkasissa tähtitaivaan ja revontulien alla.

Pikapyrähdys Kolille

Kun Pohjois-Karjalaan asti lähtee, on vaikea sivuuttaa sen tunnetuinta näköalapaikkaa. Maakunnan korkein nyppylä Ukko-Koli kohoaa 347 metrin korkeuteen merenpinnasta ja noin 253 metriä Pielisen yläpuolelle. Näkymä huipulta on syystäkin yksi Suomen kansallismaisemista ja kaikkina vuodenaikoina sykähdyttävä näky.

Syyskuun 20. päivän auringonlasku alkoi uhkaavasti lähestyä, kun tie vihdoin nousi jyrkästi ylös kohti Kolia. Aivan ylärinteen hotellin ja luontokeskuksen pihaan ei saa pysäköidä, ja alempana sijaitsevalta parkkipaikalta on vielä hyvän matkaa kivuttavaa huipulle. Hotellille asti pääsisi kiskohissillä, mutta nyt ei ollut aikaa sellaisen odotteluun. Siispä kamerakalusto selkään ja portaat hölkäten ylös. Mukava liikuntatuokio pitkän ajomatkan jälkeen!

Auringon viimeiset säteet osuivat vielä Ukko-Kolia reunustaviin kuusiin ja vähän myös Pielisen maisemaan. Päivän aikana Suomen halki oli pyyhkäissyt myrskyrintama, joka kotona rannikolla vavisutti ikkunoita ja automatkalla huojutteli ajokkia. Huipulla puhalteli vielä navakka tuuli ja Pielisen pinta aaltoili kunnolla, mutta varsinainen myrsky oli jo tiessään.

Vielä jäi muutama minuutti kuvausaikaa ennen illan hämärtymistä. Käväisin nopeasti Paha-Kolilla, joka nimensä mukaisesti tarjosi jyrkempiä maisemia sekä näkymän Mäkrän suuntaan. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin aurinko katosi horisontin taakse. Melko hyvin ajoitettu saapuminen huipuille.

Yöksi löytyi telttailualue sopivan läheltä parkkipaikkaa, eikä keskellä viikkoa muita telttailijoita näkynyt. Seurana olivat vain läheisen laitumen lampaat.

Lieksan syrjäseuduilla

Vielä ennen reissun pääkohdetta Koitajokea oli vuorossa pieni kiertue Lieksassa lähellä itärajaa. Teen parhaillaan kuvauksia tulevaan metsäaiheiseen retkeilykirjaan, ja sitä varten liikun normaaliakin enemmän eri puolilla Suomea sijaitsevissa metsissä. Kattavan kuvamateriaalin ja taustatietojen keräämiseksi on tärkeää käydä hyvin monenlaisissa paikoissa, vaikka vain pieni osa kaikesta materiaalista päätyisi kirjaan asti. Mukana matkassa oli Retki suolle -kirjasta tuttu retkeilytoimittaja ja työparini Päivi.

Patvinsuon kansallispuisto ei ollut käyntilistalla, mutta jotenkin kävi niin, että lounastauko osui vahingossa Patvinsuon parkkipaikalle. Ja voisihan sitä lounaslenkkinä aina yhden luontopolun kiertää? Yhtäkkiä olimmekin jo Autiovaaran kuusipolun jättiläishaapojen ja sammaleisten korpinotkelmien keskellä. Samassa paikassa hiihtelin maaliskuussa.

Kiertelimme Lieksan takamailla ja löysimme muun muassa harjun, jonka luonnossa vaihtelivat valkoisena hohtavat jäkälämatot ja kelopuiden hiilenmustat palokorot. Seuraavana aamuna puolestaan seikkailimme paloaukealla, jossa hiiltyneiden runkojen sekaan oli kasvanut noin 20-vuotias nuori mäntymetsä. Osuipa vielä tienvarren taukopaikaksi komea kilpikaarnahongikko.

Sää oli muuttunut ajankohtaan nähden hämmentävän kesäiseksi. Lämpötila huiteli lähes 20 asteessa, kun taas viime vuonna samoihin aikoihin Kuhmossa heräsimme lumiseen pakkasaamuun. Paikoin ilmassa pyöri myös enemmän hyttysiä ja mäkäriä kuin heinäkuisessa Inarissa, aiemmin Kolilla myös reilusti polttiaisia. Nukuin silti laiskuuttani yön laavussa. Typerä idea: illalla ensimmäinen tunti meni hyttysten hätistelyyn pois naamasta. Sydänyön pimeydessä itikat kaikkosivat palatakseen heti aamun valoistuttua kello 5.30.

Pirhun kierto

Pääkohteelle Koitajoelle saavuttiin hyvissä ajoin lounasaikaan. Palokankaan pysäköintialueen pikaisten nuudelikeittelyiden jälkeen oli aika katsella karttoja: totesimme, että noin kuuden tunnin valoisa aika riittäisi helposti 17 kilometrin Pirhun kiertoon.

Rengaslenkki kulkisi Koivusuon luonnonpuiston parhaiden palojen halki ja koukkaisi sitten takaisin Palokankaalle Koitajoen varressa mutkitellen. Näin voisimme lähteä matkaan päiväretkivarustuksella ja pystyttää leirin Palokankaan telttailupaikalle vasta kierroksen jälkeen. Toinen vaihtoehto olisi ollut yöpyä esimerkiksi reitin varrella sijaitsevassa autiotuvassa.

Laaja ja avara Koivusuo oli juuri niin upea kuin edellisellä käynnillä joulun välipäivinä 2010. Silloin suo kylpi matalalla paistavan sydäntalven auringon kultaisessa valossa. Nyt kesäinen lämpö helli kulkijoita alkavan ruskan sävyisellä suolla. Metsähanhet lensivät kaakattaen yli pitkospuureitin. Näyttävä suoaukea olisi houkutellut testaamaan saappaanvarren riittävyyttä, mutta tiukasti suojellussa luonnonpuistossa ei saa poiketa polulta.

Polku sukelsi Pirhunvaaran metsiin, jotka näyttivät hienommilta kuin muistin. Vanhaa luonnonmetsää oli säästynyt pitkä pätkä ennen Pirhun entisen metsänvartijatilan pihapiirin koivikoita, jotka nekin miellyttivät silmää syysauringon ja ruskan hehkussa. Siinäpä olisi kelpo piilopirtti, jos olisi myynnissä.

Matka jatkui vielä hämyisien kuusikoiden halki ennen luonnonpuiston rajaa, josta alkoivat tavanomaiset nuoret talousmetsät. Niiden halki matka eteni nopeammin ja pian kiskoimme itsemme venelossilla leveän Koitajoen yli. Muutaman kilometrin jokivarsitaipaleen jälkeen ohitimme ensin laavun ja sitten autiotuvan. Molemmilla oli väkeä, selvästi aurinkoiset ja lämpimät säät olivat houkutelleet porukkaa liikkeelle. Jo aiemmin päivällä olimme nähneet muun muassa lukuisia metsästäjiä.

Eikä ihme, jos aurinkoinen sää houkutteli luonnossa liikkujia: Pohjois-Karjalassa oli ollut edeltävinä viikkoina hyvin sateista. Mediassakin on peloteltu retkeilijöitä jopa vaarallisiksi muuttuneilla tulvivilla reiteillä. Emme tietysti puheita vaaroista uskoneet: Sievin kevytsaappaat jalassa ei haittaisi, jos polku ajoittain on vähän märkä.

Odotukset valoisassa perille pääsystä eivät aivan täyttyneet: alun suomaisemissa ja luonnonmetsissä oli vierähtänyt tovi jos toinenkin kameraa heilutellen. Koitajoen toisesta venelossista päästiin vielä yli ilman otsalamppua. Kuinka ollakaan, samoihin aikoihin pimeän tulon kanssa alkoi tulla vastaan tulvivia kohtia.

Parissa pitkostetussa kohdassa saappaanvarsi riitti vielä helposti. Kun jäljellä piti olla enää vaivaton tieosuus, muuttui tie yhtäkkiä kesken matkaa lainehtivaksi järveksi. Saappaanvarsi ei tulvan ylitykseen riittänyt. Toisella puolen oli vain uimalla ylitettävä syvä ja leveä oja. Toinen puoli tarjosi lupaavamman reitin: hyllyvien mättäiden labyrinttia loikkien löysimme paikan, josta tulvivan ojan yli pystyi loikkaamaan ja lopulta pääsemään tien kuivalle osuudelle. Hauska pimeäharjoitus!

Näin lämpimissä oloissa olisi toki voinut vain ottaa saappaat pois ja kahlata tulvan yli. Vastaavia tulvatilanteita on tullut aiemmin vastaan kaamosretkillä: tietysti aina raskaan hiihtopäivän jälkeen, isolla porukalla ja ahkiot mukana. Silloin ne eivät ole olleet aivan yhtä hauskaa viihdettä, paitsi jälkikäteen muisteltuna.

Koitajoen rannoilla

Illasta tuli kirkas ja tuulinen. Päivystin haukkana revontuliarvoja, joiden ennustettiin mahdollisesti paranevan illan edetessä. Kovan revontulimyrskyn sattuessa olisin kärrännyt itseni ja kamerani Koivusuon pitkospuille, mutta jonkin laimean vihreän kaaren takia en jaksaisi enää sinne lähteä. Internet-yhteys toimi vaihtelevasti, joten välillä oli katsottava puhelimen revontulimittarien sijaan jopa ihan oikealle taivaalle. Kauhean vaivalloista!

Surkea kaari loimotti hädin tuskin havaittavasti, joten tyydyin valottamaan leiripaikalta muutaman tähtikuvan. Itärajan pimeällä taivaalla Linnunrata erottui hienosti paljain silminkin.

Lämpimän telttayön jälkeen suuntasimme Koitajokea etelään päin. Sitä ennen käväisimme Polvikosken sillalla: virtaamaa riitti alhaalla koskessa. Tie jatkuu Polvikoskelta vielä muutaman kilometrin itään, jossa sijaitsee manner-EU:n itäisin piste. Nykyään sinne pääsee ilman rajavyöhykelupia, mutta tällä reissulla kohde jäi väliin. Aiemmalla talviretkelläni kävin itäpisteellä Palokankaalta hiihtäen.

Hattuvaarasta itäpisteelle kulkeva tie tunnetaan myös sotahistoriallisista nähtävyyksistään. Ilomantsissa käytiin kesällä 1944 jatkosodan viimeiset ratkaisutaistelut. Heinäkuussa kaksi neuvostodivisioonaa hyökkäsi korpimaastojen halki kohti Ilomantsin kirkonkylää, tavoitteenaan edetä syvälle Suomeen ja Kannaksen joukkojen selustaan. Kenraalimajuri Erkki Raappanan johtaman riskialttiin vastahyökkäyksen tuloksena vihollisjoukot saarrettiin kahteen erilliseen mottiin. Osittaisen tuhoutumisen jälkeen loput joukot pakenivat takaisin itään. Koitajoki muodosti tärkeän vesistölinjan ja sen varrella taisteltiin muun muassa juuri Polvikosken tienoolla.

Koitajoen vartta pääsisi kauas etelään aina Hanhikosken autiotuvalle asti, mutta nyt aika ei riittänyt niin pitkään retkeen. Kuljeskelimme kuitenkin jokivarressa niin pitkän lenkin kuin ehdimme. Vaihtelevista metsistä löytyi paikoin upeita laikkuja. Ruska ei ollut vielä parhaimmillaan, mutta jokivarren lehtipuut alkoivat jo kellertää.

Kesonsuon yllätykset

Kotimatkalla jäi vielä aikaa pienelle suoretkelle. Ilomantsin Kesonsuo on Suomen edustavimpia keidassoita, joten oli korkea aika päästä vierailemaan siellä. Ensimmäinen yllätys sattui heti pitkospuureitin alussa: pitkosten päälle oli tulvinut paikoin jopa 20 cm vettä. Saappaanvarren korkeus riitti juuri sopivasti.

Kantavalle maaperälle päästyä lintutornille oli matkaa enää joitain satoja metrejä. Odotetun metsämaaston sijaan retkeilyreitin varrelle avautui laaja hakkuuaukko, josta puut oli perattu aivan suon laitaa ja lintutornia myöten.

Yllättävälle näylle on selitys: vaikka alue on luonnonsuojelualuetta, yksityisellä osalla alueesta vain suo on rauhoitettu. Vastaavia tapauksia on esimerkiksi rantojensuojeluohjelman alueilla Järvi-Suomessa: alueita on suojeltu rakentamiselta, mutta metsiä saa varsin vapaasti parturoida.

Kyseessä oli siis täysin laillinen hakkuu, joskin harmillisessa paikassa ja harvinaisen raskaasti toteutettuna. Retkeilijän näkökulmasta kummastusta lisää se, että Kesonsuon rauhoitusmääräykset ovat muuten erittäin tiukat: liikkumista reitin ulkopuolella rajoitetaan suuren osan vuodesta, eikä telttailukaan ole sallittua. Metsäkoneen ulkoiluttaminen sen sijaan on ok.

Lintutornilta aukeni suon suuntaan luonnontilaisempi maisema. Suolla viihtyi joutsenia ja teeriä sekä ilahduttavimpana havaintona kaksi nuorta maakotkaa.