Etelärannikon joulukuu on tavallisesti yhdistelmä mustaa pimeyttä, vesisadetta ja loskaa. Tänä vuonna marras-joulukuussa sää kylmeni, ja avoin Suomenlahti puski rannikolle taukoamatta lumisateita. Mediassa ikituiskuksi nimetty ilmiö tuotti hämmästyttävän puolimetrisen hangen ennen kuin vesisateet sulattivat sen.

Etelä-Suomen talvilla on yksi ominaisuus, joka on syytä tiedostaa: lupaavastikin alkanut lumitalvi voi milloin tahansa muuttua silmänräpäyksessä loskapainajaiseksi. Niinpä on turha suunnitella retkiä pitkälle eteenpäin – on toimittava heti, kun kelejä on tarjolla.

Valoisan ajan ollessa lyhyt ei arki-iltoina voi muuta kuin tyytyä hiihtelemään pimeässä lähiladuilla. Kun joulukuun puolivälissä sääennuste alkoi kääntyä pahaenteisesti vesisateiden puolelle, varasin seuraavalle vapaapäivälle aikaa hiihdellä koko valoisan ajan talven taikamaassa. Samalla oli hyvä tilaisuus testailla talvivarusteita ennen tositoimia.

Meikon metsiin

Puolipilvisen aamun sarastaessa kohteeksi valikoitui Kirkkonummen Meiko, jossa hiihtelin myös edellisten kunnon hankien aikaan tammikuussa 2021. Silloin arvelin joutuvani odottamaan seuraavia yhtä mahtavia etelän umpihankia ainakin kymmenen vuotta. Mukavaa olla väärässä.

Hiihtelin kävelijöiden tamppaamaa polkua Meiko-järven rantaan OAC Kar 147 -liukulumikengillä. Metsässä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kaksi valkohäntää laukkasi jään yli kuvatessani lumista järvimaisemaa.

Loppupäivän päätin sujutella kallioita ja soita myöten omilla laduillani Meiko-järven eteläpuolisissa maastoissa. Vaikka suksien alla lepäsi lähes puolimetrinen lumipeite, oli viime viikoille mahtunut sen verran suojakelejä, ettei hanki upottanut pohjaan asti. Matka eteni umpisen puolellakin aivan sujuvasti, ja vajaan 10 asteen pakkanen sopi täydellisesti retkeilyyn.

Lyhyet ja leveät OAC Karit ovat juuri parhaimmillaan pienipiirteisessä metsämaastossa ja tällaisissa lumioloissa: on pehmeää puuteria, mutta ei liikaa.

Uusittu talvivaatetus

Talvivaatteeni ovat retkeilyharrastuksen alusta asti eli noin 15 vuotta olleet yhdistelmä satunnaisia kirppisvaatteita, vanhoja villapaitoja ja kesäretkeilyyn tarkoitettuja housuja ja takkeja. Niilläkin on tullut hyvin toimeen, mutta tälle kaudelle panostin hieman paremmin talveen optimoituun vaatetukseen.

Olen nyt muutaman kuukauden käyttänyt ulkoilun yleistakkina ohutta softshelliä, Arc’teryx Gamma SL:ää. Kovimmat varustenörtit tietävät kertoa, että kankaiden hengittävyyttä voidaan mitata CFM-arvolla (cubic feet per minute). Esimerkiksi hyvin tuulta läpäisevälle fleecepaidalle CFM on noin 400 ja vedenpitävälle kuoritakille lähellä nollaa. Tuulitakin optimaalinen CFM aktiiviseen sulan maan retkeilyyn on monien lähteiden mukaan noin 35.

En välttämättä kaipaa kesällä tuulitakkia, koska käytän hellerajan tuntumassa mieluummin ohutta ja hyvin hengittävää hyttyspaitaa. Tuulisessa ja koleassa tunturissa taas voi tarvittaessa pukea kuoritakin, jonka hengittävyyttä voi säädellä kainalotuuletuksilla. Sen sijaan viileämmän sään retkeilyssä sekä juoksussa, pyöräilyssä ja hiihdossa tuulenpitävä mutta jonkin verran hengittävä takki on paikallaan.

Gamma SL:n CFM on internetin arvioiden mukaan jotain 10-15 väliltä, mikä tähänastisen kokemukseni mukaan toimii talven pakkaskeleissä varsin hyvin. Plussakelien hikiliikunnassa takki voisi hengittää pykälää paremminkin, mutta tein tietoisen valinnan painottaa takin sopivuutta rauhallisempaan retkivauhtiin tai tuuliseen pakkassäähän. Olen aiemmin retkeillyt talvisin joko puuvilla-anorakilla (liiankin hengittävä, kuivuu erittäin hitaasti) tai kuoritakilla (tunturissa ok, metsässä usein liian hiostava).

Aamulla, kun pakkasta oli kymmenisen astetta, hiihtelin takin alla ohut merinovillapaita sekä Patagonia R1 -fleecepaita. Iltapäivällä, kun sää oli lämmennyt muutaman asteen, pärjäsin loppumatkan mäkisessä maastossa pelkällä merinoaluspaidalla ja takilla. Takin leikkaus on riittävän väljä, joten alle mahtuisi vielä lisäpaita tai pari kylmiä säitä varten.

Softshell-kangas tekee Gamma SL:stä kevyimpiä tuulitakkeja painavamman (n. 300 g) ja hitaammin kuivuvan, mutta lisää toisaalta kestävyyttä ja joustoa. Koska takkiin kohdistuu eri aktiviteeteissani hankausta, halusin painottaa kestävyyttä painon kustannuksella. Suojaisessa metsässä en käyttänyt takin huppua, joka voisi talvikäytössä olla hieman tilavampikin. Pieni valituksen aihe ovat hihansuut, joissa ei ole paljoa säätövaraa, vaan ainoastaan pieni kuminauhajousto. Lisäksi taskut toimisivat ylemmäs sijoitettuina paremmin repun kanssa, kuten lähes vastaavassa Rab Borealis -takissa.

Housuvalintana kuvassa näkyy Patagonia Upstridet, jotka ovat lumilukolliset ja melko korkeavyötäröiset softshell-housut. Aiemmin en olekaan retkeillyt talvisin millään järkevillä talveen suunnitelluilla pöksyillä, jolloin muilla jalkineilla kuin pitkävartisilla talvisaappailla on kenkiin mennyt helposti lunta. Liukulumikenkien kanssa käytän mieluusti tavallisia talvinilkkureita.

Upstridet ovat talvihousuiksi melko kevyet (445 g), joskin osittain on kevennetty mielestäni vääristä paikoista: esimerkiksi neppari on niin heppoinen ettei meinaa pysyä kiinni, ja taskujen materiaali vaikuttaa turhan ohuelta. Esimerkiksi Arc’teryx Gamma LT -housuissa nämä yksityiskohdat on suunniteltu paremmin.

Upstriden leikkaus on toimiva ja sopii erittäin hyvin akrobatiaa vaativaan metsähiihtoon. Alle mahtuu tarvittava määrä villahousuja. Tuuletusvetoketjuilla voi säädellä hengittävyyttä, mutta tähänastisen kokemuksen perusteella kangas hengittää muutenkin hyvin. Pikemminkin housut ovat -10 asteen pakkasessa ja tuulessa varsin kylmät, ja voisin kuvitella tarvitsevani joskus päälle kuorihousuja blokkaamaan tuulta.

Termospullojen aatelia

Retki-merkkinen termospulloni täytti juuri 12 vuotta, mutta se ei ole koskaan ollut erityisen hyvä pitämään lämpöä. Niin, ja sehän on termarin ainoa tehtävä. Olen kuullut aiemmin paljon kehuja Thermos-merkkisistä pulloista, ja kun puolilitrainen Light&Compact-sarjan malli irtosi tarjouksesta noin 15 eurolla, päätin antaa sellaiselle mahdollisuuden. Kyllä kannatti säästää nuokin rahat 12 vuotta eikä retkeillä toimivalla termarilla.

Testiretkellä mustaherukkamehu oli käytännössä lähes kiehuvan kuumaa vielä 6 tuntia täyttämisestä. Aiemmalla termarillani ei aamulla täytetty juoma enää ole hiihtopäivän jälkeen juurikaan kieltä polttanut.

Thermoksen pikakorkki vaikutti mielestäni hieman heppoiselta, mutta kun epäilin asiaa Instagramissa, sain useita vakuuttavia viestejä maamme kovimmilta retkeilyn ammattilaisilta. Korkki toimii pakkasessa, kestää kovaa ammattikäyttöä yli 10 vuotta ja on lisäksi helppo tiskata. Uskotaan, uskotaan.

Näköala Meiko-järvelle

Lounastauon jälkeen tein pienen koukkauksen suoaukealla ja lähdin sitten kääntymään takaisin kohti Meiko-järveä kiertävää reittiä. Osasin odottaa, että lumihanki voisi kätkeä alleen petollisia sulapaikkoja. Kun alkutalvesta vielä osittain sulaan suohon pyryttää reilusti lunta, jää alle aina sulia kohtia. Pahimmillaan päällä voi olla ohuenohut jääkerros ja sen verran lunta, ettei paikkaa erota helposti. Tällä kertaa sulat kohdat olivat kuitenkin helposti havaittavissa ja kierrettävissä:

Hiihtopäivä alkoi taittua kohti auringonlaskua. Nousin sokkeloisia metsiä kaarrellen ylös kalliolle, jossa tuttu kelonkäkkyrä vastaanotti hiihtäjän ihailemaan alueen komeinta maisemaa. Taivas oli sopivasti hieman kirkastunut ja tarjosi sinisen ja himmeän oranssin sävyjä.

Vielä muutama metri eteenpäin ja siinä aukeni Meiko-järven tunnetuin näköala. Tätä jaksaa katsella kaikkina vuodenaikoina!

Kirjoituksessa ei valitettavasti ole mukana sponsoroituja varusteita, vaan ihan itse ostin ne omilla rahoilla. Kunnollisista varusteista kirjoitan mieluusti myös kaupallisessa yhteistyössä. Yhteydenotot: teemu.saloriutta@gmail.com