Aloitin pidemmät telttavaellukset kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen olen kuljeskellut rinkan tai ahkion kanssa useimmissa Lapin erämaissa ja kansallispuistoissa sekä eri puolilla Etelä- ja Itä-Suomea. Yhteensä patikka- ja hiihtoretkiä on kertynyt kymmeniä, joista noin viikon mittaisia vaelluksia parisenkymmentä.

Jos nyt lähtisin uudestaan samoille reissuille, tekisinkö jotain toisin? Opinko kymmenessä vuodessa jotain hyödyllistä?

1. Erämaat ovat parasta, mitä Suomella on tarjota

Tiesin heti alussa, että Suomen kiinnostavimpia vaelluskohteita ovat 12 lakisääteistä erämaa-aluetta. Ne ovat laajoja, tiettömiä ja osittain myös poluttomia alueita. Ne ovat maamme viimeisiä kolkkia, joihin ei liikenteen jylinä kuulu ja joissa taajamien valosaaste ei pilaa tähtitaivasta. Niissä voi vaeltaa päiväkausia kohtaamatta muita ihmisiä.

Ei erämaissakaan täysin ihmisvaikutukselta pakoon pääse, sillä niissä harjoitetaan luontaiselinkeinoja, kuten porotaloutta ja kalastusta. Satunnainen poromies töissään ei kuitenkaan retkiäni haittaa, paljon enemmän häiritsee satapäinen turistilauma.

Parilla ensimmäisellä vaelluksella harjoittelin vielä polkujen parissa Urho Kekkosen kansallispuistossa ja Kevon luonnonpuistossa, mutta valmiin polun tamppaaminen osoittautui tylsäksi puuhaksi. (UKK-puiston reittiä ei ollut edes merkitty, mutta jo leveä polku pilasi tunnelmani.)

Erämaissa joutuu tai pääsee tekemään omia reitinvalintoja ja päättämään itse myös leiripaikat. Valmiilla reiteillä nämä perustavanlaatuiset ilot on riistetty pois. Kyllä Kevon kanjonireitti tai Karhunkierros kannattaa kerran elämässä nähdä, mutta ainakin sata hienointa hetkeä vaelluksillani on tapahtunut paikoissa, joihin olen päätynyt poluttomissa erämaissa.

Ensivaikutelmani on siis vain vahvistunut vuosien kuluessa: jatkossakin suuntaan vaellukseni erämaa-alueille aina kun mahdollista. Lemmenjoen kansallispuisto ja UKK-puiston syrjäosat kelpuutetaan myös.

2. Lappiin ei ole pakko mennä silloin, kun on kuuma ja ötökät syövät pään

Kirjoitin aiemmin Lapin parhaista vaellusvuodenajoista. Spoiler: keskikesä ei kuulu niihin.

Jos jotain voisin tekemistäni vaelluksista muuttaa, siirtäisin niiden ajankohtia parempiin vuodenaikoihin. Elokuun vaellukset olisivat varmasti olleet hienompia syyskuun ruskaviikoilla ja liian lähelle juhannusta osuneet helteen- ja mäkäräntäyteiset reissut olisi pitänyt tehdä heti kesäkuun alussa.

Myös talvi on upeaa retkeilyaikaa. Suuntasin muutaman kaamosreissun Itä-Suomeen, koska kuvittelin Lapissa olevan likimain säkkipimeää. Kun vihdoin tein kaamosvaelluksen pohjoiseen, hämmästelin kuinka ulkona oli monta tuntia aivan valoisaa.

3. Autiotuvat ovat hieno asia eikä niitä tarvitse väkisin vältellä

Ensimmäiset kokemukseni autiotuvista eivät olleet hääppöisiä. UKK-puiston kansoitetuilla turistituvilla kanssaretkeilijöiden käytös jätti välillä toivomisen varaa. Tupien edustat ja vedenottopaikat olivat usein törkyisiä ja sisätiloissa kuuma kuin saunassa. Pitäähän kamiinaa nähkääs polttaa koko ajan punaisena, kun kerran ilmaisia polttopuita tarjotaan.

Seuraavilla reissuilla välttelin tupia, kunnes ymmärsin, että syrjäisemmillä tuvilla vallitsee paljon kehittyneempi kulttuuri. Niillä tavatut harvalukuiset kulkijat ovat poikkeuksetta olleet hyvin ystävällisiä ja huomaavaisia. Paljon hienoja keskusteluja on käyty ja uusia näkemyksiä opittu.

Autiotupien vieraskirjat ovat erämaiden sosiaalinen media, jossa jaetaan vinkkejä reiteistä ja jokien ylityspaikoista. Parasta antia ovat Itäkairan tupien kirjoitukset, joissa alueen vakiokävijät lähettelevät terveisiä toisilleen ja kuvailevat alueen luontoa taidoikkain sanankääntein.

Jos reitin varrelle osuu parikin autiotupaa, helpottuu varustautuminen oleellisesti. Jos tietää pääsevänsä kesken matkaa kuivattelemaan varusteita, ei ylimääräisiä vaihtovaatteita tai tavallista paksumpaa makuupussia tarvita varmuuden vuoksi. Esimerkiksi talvisella hiihtovaelluksella tai syksyn kosteudessa makuupussi voi menettää viikon aikana merkittävästi lämpöarvojaan, jos sitä ei pääse kuivaamaan.

4. Samalla retkellä ei kannata tehdä kaikkea

Jos reissuja mahtuu vuoteen vain yksi tai kaksi, on suuri kiusaus yhdistää samaan pakettiin kaikki mahdolliset harrastukset. Välillä rinkassani on riippunut kamerakaluston lisäksi virvelisetti ja lintukiikari. Kalaa on tullut harvakseltaan ja kalastus on kilpaillut huomiosta valokuvauksen kanssa. Lopulta kumpaankaan harrastukseen ei ole voinut keskittyä täysillä.

Sittemmin olen jättänyt kalastuksen pois vaellusreissuilta ja yleensä valinnut vaelluksille jonkin teeman, johon keskitytään. Esimerkiksi Paistunturissa 2018 kaikki tapahtui lintukuvauksen ehdoilla.

5. Aina on kylmä ja aina sataa

Lämpimässä kaupunkiasunnossa tekee helposti optimistisia oletuksia kohdealueen sääoloista ja niissä selviämisestä. Eihän elokuussa voi kylmä olla? Ei kai puolen vuorokauden vesisade niin paha ole?

Lämpimät hanskat on tullut jätettyä kotiin ja pikkuisen hartioista vuotava kuoritakki on kelpuutettu ”vielä kerran” mukaan tunturiin. Totuus on valjennut paikan päällä, kun avotunturissa lämpötila lähenteleekin nollaa ja toista vuorokautta jatkuva räntäsade työntyy läpi kaikista vaatekerroista.

Oppitunti: Ostetaan tai tehdään kunnollisia varusteita JA otetaan ne mukaan, vaikka Helsingissä paistaisi lähtöpäivänä aurinko.

6. Reittisuunnittelussa on vaikea välttää patologista optimismia

Varsinkin ensimmäisillä reissuilla suunnittelin usein kartan perusteella mielipuolisia päivämatkoja. Todelliset maasto-olosuhteet ovat käytännössä aina vaikeammat kuin kartalta voisi arvailla. Polku on yllättävän kivikkoinen tai se on vuosia sitten kasvanut umpeen. Pieni puro onkin haastava ylitettävä. Kuumuus hidastaa kävelyvauhtia. Kartan ”muutama korkeuskäyrä” tarkoittaakin maastossa raskasta nousua.

Montakohan reissua pitää tehdä ennen kuin uskoo, että matka ei etene ikinä niin helposti ja nopeasti kuin suunnitelmissa?

Yksi keino päästä realistisempiin reittisuunnitelmiin on ollut lähteä matkaan ilman suunnitelmia. Näin toimin esimerkiksi Muotkan reissulla 2014, jolloin ostin kartankin vasta lähtöpäivänä ja luin sitä kunnolla vasta yöjunassa matkalla pohjoiseen. Etapit suunniteltiin maastossa päivä kerrallaan.

Toinen tapa on suunnitella hyvin lyhyitä päivämatkoja, pitää välipäiviä ja seikkailla sitten jaksamisen mukaan ylimääräisiä lisälenkkejä kevyemmällä varustuksella. Tämä taktiikka on erityisen hyvä kuvausreissuilla.

7. Kevytretkeily on tulevaisuutta myös Suomessa

Retkeilyharrastuksen alkuaikoina luulin, että kärsimys on välttämätön osa retkeilykokemusta. Varusteiden kuuluu olla ikäviä ja painavia. Sittemmin olen oppinut, että rinkan ei tarvitse viikon reissulla painaa 25 kg tai edes 15 kg.

Kevytretkeily ei useimmiten tarkoita askeettisia öitä ahtaan tarppikankaan alla tai pelkkien kylmien nuudelien popsimista. Perinteisellä vaeltajalla ns. BIG 3 eli teltta, makuupussi ja rinkka painavat helposti 7-8 kg. Vaihtamalla ne kevyisiin vastineisiin päästään mukavuudesta tinkimättä alle 3 kg lukemiin. Lopuksi järkeviä vaatevalintoja ja Trangiaa kevyempi keitin, ja 11-12 kg lähtöpaino ruoat mukaan lukien on saavutettu.

Tällainen kevytvarustus mahdollistaa ketterän liikkumisen hankalissakin maastoissa ja tarjoaa mukavamman kokemuksen hartioille, selälle ja polville. Erityisesti ikääntyvät vaeltajat tulevat vielä löytämään kevytretkeilyn ilot, kun jalka ei enää nouse samalla tavalla kuin nuorempana. Myös hyväkuntoisen kannattaisi siihen tutustua. Retkeily ei nimittäin ole kilpailu, jonka voittaa kärsimällä eniten.

Valitettavasti kotimaiset retkeilyliikkeet eivät pääosin ole havainneet kevytretkeilyn olemassaoloa. Tänä keväänä yksi liikkeistä tunnisti aiheelle oman tuotekategorian, mutta sekään ei sisällä juurikaan oikeasti hyödyllisiä varusteita. Muista Euroopan maista kauppoja jo löytyy, vaikka monet valmistajat ovat yhdysvaltalaisia. Mainittakoon esimerkkeinä tanskalainen ja slovakialainen nettikauppa.

Aiheesta löytyy lisää tietoa esimerkiksi mainiosta Kevyesti kairassa -blogista sekä Facebook-ryhmästä Kevytretkeilijät, jonka perustajajäseniin ja ylläpitoon kuulun.

Mitä seuraavaksi?

Tästä tulee ensimmäinen vuoteni ilman Lapin-reissua sitten vuoden 2008. Syynä ei ole harrastuksen vaihtuminen yökerhoissa vetelehtimiseen tai tietokonepeleihin, vaan perheenlisäys. Pienen vauvan kanssa ei ihan vielä lähdetä tunturiin.

Retkisuunnitelmia kannattaa aina tehdä vaikka siltä varalta, että onnistuisin ensi kesänä livistämään kotoa viikoksi tai pariksi. Kuten tällaisia:

• Vielä käymättömät Suomen erämaat: Kaldoaivi, Pöyrisjärvi, Vätsärin pohjoisosat, Tuntsa. Jokin näistä olisi ilmeinen valinta, mieluiten ruska-aikaan.
• Ruotsin ja Norjan kohteet. Näitä olen vain vähän haistellut käydessäni kolmen valtakunnan suurtuntureilla. Sarek, Abisko, Stora Sjöfallet, Dovrefjell, Hardangervidda,… Lista on pitkä ja huisin mielenkiintoinen. Toivottavasti unohdan ensi vuoteen mennessä, kuinka karseaa suurtuntureilla on huonolla säällä.
• Pitkä vaellus ultrakevyellä varustuksella. Olen salaa piirrellyt kartalle retken ”Kaikki Suomen erämaat 50 päivässä”, Tuntsalta Käsivarteen. Sen toteuttaminen ei ole juuri nyt realistista, mutta ehkäpä jokin osakokonaisuus voisi olla, vaikkapa Utsjoki-Hetta. Toivottavasti vaimo ei lue tätä.