Rinkka vai ahkio talvivaellukselle?

Kokeilin vuodenvaihteen kaamosvaelluksella ensimmäistä kertaa ahkiota kuljetusvälineenä. Aiemmilla talviretkilläni tavarat ovat aina kulkeneet rinkassa, mutta tällä kertaa 65 litraa ei riittänyt kaiken rojun raahamiseen. Isojen poikien mukaan ahkioon voi lastata vaikka kuinka suuria kuormia, eikä sen vetäminen silti tunnu raskaalta. Vai tuntuuko sittenkin?

Kaamosvaelluksen logistiikkaratkaisut valittiin tasapuolisesti: kahdeksan henkeä, neljä ahkiota, neljä rinkkaa. Ideana oli lastata painavat tavarat ahkioihin ja jättää ladunavaaminen kevennetyillä rinkoilla hiihtävien murheeksi. Ketterämmin liikkuvat rinkkaselkäiset pystyivät myös tarvittaessa nostelemaan kaatuneita pulkkia.

20141230_1021-05_056
Karavaani kulkee.

Ahkioita on lukemattomia eri malleja, ja kaikkein kovimmat talviretkeilijät valmistavat itse oman pulkkansa. Kaupallisista tuotteista käytetyimpiä lienevät Fjellpulkenin ja Savotan tekeleet. Molempia järjestyi lainaksi, mutta useampien kokeneiden talviretkeilijöiden liputettua Fjellpulkenin puolesta päätimme ottaa mukaan vain niitä. Vertailutestiä ei siis tällä kertaa saatu.

Omassa ahkiossani kulki henkilökohtaisten tavaroiden lisäksi kahden hengen teltta, trangia, pari ruokatermosta, 2 litraa marinolia, retkikirves, korjaustarvikkeita, varasiteet sekä yhden kaverin talvimakuupussi ja toisen makuualusta. Ahkion päälle oli vielä köytetty varasauvat.

Kannoin lisäksi selässä noin 40-litraista reppua, jonne oli ahkiota vetäessä pakattu taukovaatteet ja muuta päivän aikana käytettävää tavaraa. Tilavuuden puolesta ahkioon olisi kyllä mahtunut kaikki tavarat, mutta reppu tarvittiin mukaan päiväretkiä varten.

Seuraavassa muutamia havaintoja ahkion toimivuudesta.

Kuljetus paikan päälle

Ensimmäinen haaste oli siirtää varusteet kotoa junaan. Helpointa olisi ollut kantaa tavarat rinkassa ja ottaa ahkio mukaan tyhjänä. Varsinainen ahkion pakkaaminen olisi tapahtunut lähtöpaikalla Kemihaarassa, jonne tyhjä rinkka olisi jäänyt varastoon retken ajaksi. Halusin kuitenkin kokeilla pakkaamista jo kotona ja nopeuttaa maastoon pääsyä. Täyden 30-kiloisen ahkion siirtämiseen rautatieasemalle tarvittiin autokyytiä, eikä pulkka ihan kevyesti siirtynyt parkkipaikalta junaan. Jos suunnittelisin oman ahkiomallin, siinä tulisi ehdottomasti olla kantokahvat edessä ja takana.

Pohjoiseen menevissä junissa on onneksi matkatavaravaunu, johon ahkiot saa näppärästi laitettua. Kuljetuksesta veloitettiin 10 € / ahkio, melko kohtuullinen summa. Tarinat kertovat kuitenkin myös korkeammista maksuista, jos konduktööri päättää esimerkiksi tulkita ahkiot kanooteiksi.

Paluumatkalle saimme varattua makuuhyttejä, joihin ahkiot mahtuivat matalaksi pakattuina sängyn alle. Joissain hyteissä tosin sängyn alla ei ole lainkaan säilytystilaa. Valitettavasti en tiedä tarkalleen, missä kohtaa makuuvaunua nämä puutteellisilla tiloilla varustetut hytit sijaitsevat.

Pakkaaminen

Internetistä ei löytynyt yhtä ylivertaista tapaa sijoittaa varusteläjä ahkioon. Rinkassa on näppäriä taskuja pikkutavaroille, ahkiossa ei. Foorumeita selailemalla löysin vinkin: kannelliset muovilaatikot ovat käteviä ahkioon. Kotoa löytyi pari sopivaa laatikkoa. Toiseen sijoitin korjaustarpeet, varasiteet, kynttilät ja muuta sälää. Toinen täyttyi ruokatarpeista.

Makuualusta, teltta ja trangia menivät ahkion pohjalle omissa pusseissaan, makuupussi ja vaatteet kuivasäkissä. Polttoainepullot ja retkikirves mahtuivat makaamaan toiselle reunalle. Kameran jalusta, oma ja kaverin solumuovipatja sekä kaverin makuupussi muodostivat toisen kerroksen.

20150104_1236-03_032

Ahkion painopisteen merkitys valkeni toisena retkipäivänä. Pakkasin lounastauon jälkeen rojut vähän huolettomasti, ja ahkio alkoi vikuroida jokaisessa töyssyssä. Syynä oli takapaino: kevyt keula pääsi tekemään kumpujen yli liukuessaan pystysuuntaista liikettä, joka heijastui vetovyöhön asti ärsyttävänä nylkkimisenä. Seuraavana päivänä korjasin kuorman tasapainoiseksi ja ongelma katosi.

Pakkaustekniikka on oleellinen myös ahkion kaatumisherkkyyden vähentämiseksi. Itse sain pulkan keikautettua vain pari kertaa, ensin alamäen jälkeiseen monttuun ja myöhemmin sisäkaarteen puunrunkoon. Kuorma oli melko korkea, mutta koska painavat tavarat oli pakattu alimpaan kerrokseen, pysyi ahkion painopiste lähellä pohjaa.

20150101_1404-55_052

Retken edetessä aloin arvostaa ahkion pakkaamisen selkeyttä: jokaiselle tavaralle on oma selkeä paikkansa, eikä varusteita joudu tonkimaan ahtaista koloista kuten rinkan kanssa kulkiessa. Joka aamu pakkaaminen sujui nopeasti: varustesäkit vain sijoitettiin omalle paikalleen ja ahkiopeite suljettiin kuminauhoilla. Sulkumekanismi on sinänsä helppo ja toimiva, mutten viikon aikana oppinut täysin estämään lumen pääsyä ahkioon.

20150101_0948-59_009
Lumenkerääjä kyntää hankea. Kuva: S. Martikainen

Vetäminen

Kaikkein olennaisin kysymys kuljetusvälineen valinnassa on, kuinka helposti tavarat liikkuvat paikasta toiseen. Rinkan kantaminen kuormittaa hartioita ja selkää. Ahkion vetämiseen tarvitaan enemmän etureisiä ja keskivartalon lihaksia. Rinkka selässä jo seisominen käy työstä, kun taas ahkio kuluttaa retkeilijän energiavarastoja vain liikkuessaan.

Viikon mittainen kokemus tukee tunnettua faktaa: suurten kuormien siirtelyyn ahkio soveltuu paremmin. En taatusti jaksaisi leikkiä viikkoa 25-30-kiloisen rinkan kanssa, mutta vastaavan painoinen ahkio tuli perässä varsin nätisti. Urakkaa helpotti edellä hiihtäneiden avaama latu – tosin hidastaa umpihanki myös rinkkaselkäistä kulkijaa.

Fjellpulkenin ahkioiden mukana tuli suorat aisat sekä lantiovyöstä ja olkaremmeistä koostuva vetolaite. Suorat aisat pitävät teoriassa ahkion paremmin pystyssä, kun taas ristiaisojen etu olisi ketterämpi kääntyvyys. Ilman vertailukohtaa on vaikea kommentoida vetosysteemin toimivuutta, mutta merkittäviä ongelmia ei esiintynyt. Yhden retkeläisen aisat tosin irtoilivat välillä ahkion päästä – ilmeisesti paljon käytetyn laina-ahkion kiinnitysmekanismi oli löystynyt käytössä.

Valokuvausreissuja ajatellen ahkiolla on yksi valitettava ominaisuus: siihen köytettynä olo on kuin täysperävaunurekan ratissa. Kääntösäteeksi tulee suorien aisojen ja 240 cm pitkien suksien kanssa helposti viisi metriä. Jos haluaa poiketa kuvaamaan polun sivuun, ei sinne niin vain lähdetä. Peruutusvaihdetta ei ole. Taaksepäin ei voi kuvata paikaltaan, aisat estävät vartalon kääntämisen.

20141230_1109-14_052
Pulkkaan köytetty valokuvaaja työssään. Kuva: S. Martikainen

Itäkairan kulkumaat ovat suunnilleen helpoimpia mahdollisia. Tiheiköt voi kiertää ja maasto on melko tasaista. Oikeasti hankaliin paikkoihin ei tarvinnut edes mennä, mutta silti ahkion kanssa tuli välillä vaikeuksia. Metsästä oli ajoittain mahdotonta löytää väylää, josta mahtui puikkelehtimaan pulkka perässä.

Suksien valinta

Ahkion vetämisen keveys tai raskaus riippuu ratkaisevasti suksien pidosta. Sain vahvoja suosituksia nousukarvojen välttämättömyydestä, tavalliset pitopohjasukset eivät kuulemma riittäisi mihinkään.

Nousukarvojen idea on nerokas, ne toimivat kuin eläimen turkki: sileä myötäkarvaan, karkea vastakarvaan. Pitoa riittää, mutta luistoakin on melko hyvin. Karvoja on saatavilla eri leveyksiä ja pituuksia, ja valmistusmateriaalina käytetään mohairvillaa ja/tai tekokuituja.

Ilman kokemusta aiheesta on hankala lähteä seikkailemaan tuoteviidakkoon ja valita omaan käyttöön sopivimmat karvat. Useampi kokenut retkeilijä suositteli Colltex Mix -karvoja, joissa on 65 % mohairia ja 35 % polyamidia. Lainaksi järjestyi niiden 200 cm pitkät ja 50 mm leveät versiot, saatavilla on myös kapeampia malleja ja jotkut ilmeisesti tykkäävät lyhyemmistä.

Nousukarvojen asentaminen suksiin onnistui aloittelijaltakin ilman vaikeuksia. Suksen kärkiosaan tulee kiinni metallilenkki ja loppuosa karvasta pysyy paikallaan liimalla.

Karvat toimivat hiihtäessä juuri niin hyvin kuin saattoi odottaa. Pito ei loppunut missään vaiheessa kesken. Päiväretkivarustuksella suoritettu Naltiotunturin huiputus onnistui myös mainiosti, ja alastulossakin sukset liukuivat riittävän hyvin.

Osa retkeläisistä veti ahkiota Altai Skis Hok -liukulumikengillä. Niiden pohjassa on kiinteä, melko lyhyt karva. Sekä 125 cm että 145 cm versiot toimivat ahkion kanssa hyvin, joskaan kovin mäkistä testimaastoa ei ollut tarjolla.

20150101_1426-34_060
Hok-mies kiskoo pulkkaa aapasuolla.

Umpihangessa pitemmät sukset kantoivat Hokkeja paremmin. Jopa omat 240 cm sukseni upottivat välillä ihan kunnolla, ja tosiretkeilijät käyttävätkin umpihankihiihtoon jopa kolmimetrisiä lankkuja. Itse olen päätynyt hieman lyhyempiin helpomman kuljetettavuuden ja paremman ketteryyden vuoksi. Etelä-Suomen tiheikkömetsiin ei olisi kolmimetrisillä asiaa.

20141231_1111-18_124
HongKong-tavaratalosta ostetut 240 cm Pyry Hanki -metsäsukset toimivat hyvin nousukarvojen kanssa.

Yhteenveto

Ahkion vetämisestä jäi kaikesta huolimatta positiivinen jälkimaku. Jatkossa täytyy kuitenkin miettiä tarkkaan, kuinka talvivaeltamisen ja valokuvauksen voi parhaiten yhdistää. Rinkka sopisi ketteryyttä vaativiin kuvauspuuhiin paremmin, mutta ahkiossa painavat varusteet liikkuvat kevyemmin. Lyhyemmillä, alle 5 vuorokauden reissuilla taidan kallistua rinkan puoleen.

Ehkäpä ensi talvena täytyy suunnitella reissuun enemmän päiväretkeilyä ja vähemmän siirtymätaipaleita. Tavarakuormaa raahatessa kuvaaaminen kärsii riippumatta kuljetusvälineestä.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestFacebooktwittergoogle_pluspinterest

6 kommenttia kirjoitukseen “Rinkka vai ahkio talvivaellukselle?

  1. Mistä tietää, että ahkioina on ollut Fjellpulkat? No siitä, että heti alussa mainitaan ahkioiden pystyyn nostelu. Kunnon ahkiothan ei normikäytössä kaadu, kaatuminen on vain Fjellun ominaisuus, johtuu pääosin suorasta aisasta. Myös vyön nylkyttäminen on Fjellun ominaisuus.

    1. Kiitos kommentista, olen ollut siinä uskossa, että juuri suorat aisat (siis H-muotoiset aisat, joissa on keskipalkki) olisivat hyvät kaatumisen ehkäisyssä. Savotta Paljakka + ristiaisat taas mainitaan usein kaatumisherkäksi. Mutta enpä osaa oikeasti sanoa, kun en ole muita ahkiomalleja testannut. Onko muilla lukijoilla näkemyksiä aiheesta?

  2. Valokuvaamiseenkin ristiaisat antavat helpotusta. Niiden välissä voi kääntyä, niiden kanssa voi mennä ladulta vähän sivuun ilman että ahkion on pakko seurata.

    Ensimmäisessä jonokuvassa jo näkyy tuo keikkumisongelma. Siitä pääsee jonkin verran eroon hiihtämällä kunnolla leveän ahkioladun, siis ainakin kolme suksenjälkeä rinnakkain.Se vänenee laittamalla ristiaisat. Lopullisesti siitä pääsee vain tekemällä itse vähän leveämmän ahkion. Kaupalliset ovat kapeita, eikä niitä voi kunnolla pakata niin, etteivät ne kaadu.

    Oma ahkioni on pohjalta 47cm leveä ja 170 cm pitkä. Siinä voi hätätilassa vaikka nukkua, teepä se Savotassa tai Fjellpulkassa… Noin iso ahkio seuraa yksin hiihtäessäkin hyvin ja pysyy hangen pinnalla vielä 35-kiloisena. Ainoa sille paha paikka on joutua hiihtämään kaupallisten ahkioiden tamppaamaa 35-senttistä latu-uraa. 🙁 Pakkaamisen havainnot ovat hyviä ja toimivia. Itselläni on ohuesta vanerista tehty keittiölaatikko, jossa on kaikki tarvittava. Sen voi nostaa Trangian alustaksi, jos joutuu keittelemään hangella. Sivusta avattava laatikko toimii maustekaappina ja estää keittiön painumisten kesken sopan teon hankeen.

    Joka tapauksessa en lähde talvireissulle rinkan kanssa kuin enintään yhdeksi yöksi.

  3. Meillä oli armeijassa iso ahkio, jota vetää normaalisti kolme ihmistä narulla ja yksi jarruttaa. Siihen mahtuu todella paljon tavaraa. Vedin sitä paljon yksinkin, jos ei ollut alamäkiä ja meni kivasti armeijasuksillakin ja todella korkeaksi pakattuna. En muista juuri kaatumisia. Hiihtäessä tosiaan aina hiihdettiin ahkiolatu, eli kolme suksivanaa. Jos nämä oli hyvin hiihdetty alkuun, niin kyllä siinä oli helppo yksinkin ahkiota vetää.

    1. Riittävän leveä ahkiolatu on tosiaan tärkeä asia ahkion vetämisen keveyden kannalta. Omalla kaamosreissullani kahden suksen levyinen latu oli välillä liian kapea, vaikka ahkio olikin armeijan mallia hoikempi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *