Lammaspaimenena Närängän erämaatilalla

Metsähallitus arpoo vuosittain perinnetiloilleen lammaspaimenviikkoja. Onnekkaat voittajat pääsevät viikoksi hoitamaan lampaita ja majoittumaan upeaan ympäristöön. 

Useiden vuosien yrittämisen jälkeen arpaonni suosi: vaimoni voitti juhannuksen jälkeisen viikon Kuusamon Närängänvaaralla sijaitsevalle Närängän erämaatilalle. Keräsimme noin kymmenen hengen porukan mukaan nauttimaan pohjoisen kesästä ja lampaiden hoidosta. Lammaspaimenviikot maksavat yhteensä 400 euroa – näin isolle porukalle touhu on siis lähes ilmaista.

Muuten leppoisasti sujunut viikko huipentui viimeisenä päivänä yllättävään karitsointiin. Vastasyntyneen määkijän hengissä pitämiseen tarvittiin porukan kaikki yritteliäisyys ja neuvokkuus.

Närängän tila sijaitsee hulppeissa maisemissa korkealla vaaran rinteellä. Näränkä on todellinen aikamatka suomalaisen luontaistalouden aikaan. Tilan historia ulottuu vuoteen 1841 ja siellä elettiin pitkälti omavaraisesti riistan, kalan, viljan ja muiden luonnonantimien turvin. Tuon aikakauden tunnelma on tilalla edelleen vahvasti läsnä.

Seuralliset lampaat tulivat heti ensimmäisenä päivänä nuuhkimaan laitumelle ilmeistyneitä ihmisiä. Osa kerjäsi rapsutuksia, toiset pitivät hieman etäisyyttä. 

Lammaslauman päivät kuluivat laidunta kiertäessä, syödessä ja märehtiessä. Oikein hyvä elämänrytmi.

Lammaspaimenen työnkuva oli varsin helppo: lampaat tuli laskea aamuin illoin ja niiden juomavesiastiaan vaihdettiin päivittäin uudet vedet. Muuten lähinnä tarkkailtiin lampaiden vointia. Päivisin ja välillä öisinkin retkeilimme lähimaastoissa tai kauempana, kunhan lammasvelvoitteet oli ensin hoidettu. Päiväretkistä lisää myöhemmässä kirjoituksessa.

Yhdellä lampaalla havaittiin ihottumaa, pitkät kynnet ja taipumusta jäädä erilleen muusta laumasta. Lampuri tuli kesken viikon hoitamaan sairasta lammasta ja samalla saimme kuivaa leipää lampaille annettavaksi. Leipä houkutteli muuten rauhalliset eläimet innostumaan liikaakin: leivän antaja oli vaarassa joutua lauman jyräämäksi. Yksi lampaista oppi kerjäämään ruokaa potkimalla ihmisiä nivusiin. Lauman ainoa musta lammas survoi toiset lampaat alleen leipää hamutessaan.

Karitsaepisodi

Viikko sujui varsin leppoisasti. Samaan aikaan Kolin lammaspaimenviikot keskeytyivät kahteen ahman hyökkäykseen. Meille sattui iloisempi yllätys: toiseksi viimeisenä aamuna laitumelle oli ilmestynyt uusi tulokas.

Yhtäkkiä niityllä kirmaili innostuneesti korkeintaan parin tunnin ikäinen hymyilevä pikku karitsa, jonka kimeä määkiminen olisi varmasti saanut paatuneimmankin väkivaltarikollisen sulamaan siihen paikkaan.

Synnyttäjänä oli toiminut sama uuhi, jota lampuri aiemmin viikolla kävi hoitamassa. Ilmankos se vetäytyi syrjään muista. 

Metsähallituksen edustajaa ja sitä kautta lampuria ei saatu sunnuntaina päivällä kiinni. Ongelmana oli, ettei emä päästänyt karitsaa nisälle vaan potki tätä pois. Ensikertalaisena emä ei oikein tiennyt, mikä on tämä uusi tulokas ja mitä sille kuuluisi tehdä. Muutkin lauman jäsenet suhtautuivat karitsaan nihkeästi, osa puski sitä tylysti kauemmas.

Kirjallisuuteen tutustuttuamme opimme, että karitsan olisi mielellään saatava emän ternimaitoa parin tunnin kuluessa syntymästä, jotta sen vastustuskyky kehittyisi. Lisäksi emälle olisi tehtävä sisätutkimus, sillä mahdollinen matkalle jäänyt kuollut sikiö voisi olla sille hengenvaarallinen. Noh, sisätutkimukseen emme ilman osaamista ryhtyneet, mutta ruokaa karitsalle oli saatava.

Ensimmäiset yritykset napata emä kiinni olivat ponnettomia. Se arkaili kovasti ihmisiä ja parin kaappausyrityksen jälkeen oppi väistämään ihmisiä jo kaukaa. Tässä vaiheessa kilautimme kaverille eli tutulle lammastilalliselle, jolta saimme vinkkejä lampaan käsittelyyn.

Lopulta emän kiinniotto onnistui nerokkaalla koivun oksasta veistetyllä lenkillä, josta emä huijattiin syömään koivunlehtiä. Lenkki kaulaan ja lammas pysyi ratkaisevan hetken paikallaan. Pari henkeä piteli emää paikallaan, kolmas lypsi varalta maitoa kannuun, neljäs rapsutteli pääpuolelta ja syötti herkkuoksia ja viidennen jäsenen tehtäväksi jäi auttaa karitsaa nisälle.

Yritys onnistui hienosti. Karistan häntä alkoi vipattaa villisti, kun se vihdoin sai elämän eliksiiriä kurkkuunsa. Toiveista huolimatta emä ei alkanut omatoimisesti imettää, vaan avustettuja syöttöjä jouduttiin tekemään vielä useampia. Emän kiinniotto muuttui kuitenkin kerta kerralta helpommaksi. Se oli jo ymmärtänyt, ettei tässä mitään pahaa haluta ja herkkujakin on tiedossa, jos suostuu hetken pysymään paikallaan.

Aamulla pelkäsimme löytävämme laitumelta menehtyneen karitsan. Toisin kävi: karitsa kirmasi vastaan yhtä iloisena kuin eilenkin, mutta selvästi nälkäisenä. Vielä yksi avustettu ruokinta ennen kuin paimenviikkomme oli ohi.

Pari ryhmäläistämme jäi perehdyttämään seuraajamme karitsan hoidon saloihin. Seuraavien viikkojen aikana emä ja karitsa viettivät aikaa erillisessä imetyskarsinassa, jonka ryhmäläisemme viime töikseen rakensivat. En tiedä karitsan lopullista kohtaloa, mutta ainakin meitä seuraavilla kahdella viikolla pienen määkijän tilanne eteni parempaan suuntaan. 

Tässä vielä kaverini Antin kuvaama ylisöpö video karitsan ensimmäisestä päivästä. Muista laittaa äänet täysille.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *