Kolmen valtakunnan suurtuntureilla, osa 2: Pältsan – Bárrás

Vaelluskertomuksen ensimmäisessä osassa seikkailtiin Duoibalin poluttomalla ylängöllä. Reissun jälkimmäisellä puoliskolla palasimme merkityille reiteille ja lähdimme tavoittelemaan unelmaa suurtunturista. Tarkoituksena oli kruunata vaellus huiputtamalla jokin lähelle 1500 metriä kohoava tunturi.

Mukavuuksien äärellä

Ruotsin tuvat toimivat täysin eri tavalla kuin suomalaiset. Paikalla on tuvan aukioloaikoina eli kesäsesonkina tupaisäntä- tai emäntä. Saavuttuamme Pältsastuganin portaille paikalle asteli  siniseen asuun pukeutunut harmaahiuksinen nainen, joka tervehti reippaasti ruotsin kielellä. Englantikin olisi emännälle kelvannut, mutta halusin verestää ruotsin taitojani, joten kertoilin aikeistamme toisella kotimaisella. Yllättävän hyvin keskustelu sujui, vaikka emäntä jutteli aika vahvalla murteella. Tuntuu aina hyvältä selviytyä Ruotsissa ruotsiksi. Ei ole mennyt koulunkäynti täysin hukkaan.

20160628_2152-31_110

Tuvan ympäristöstä löytyi runsaasti hyviä telttapaikkoja, ja valitsimme rakennuksen takaa hieman koholla olevan laikun. Siihen ei ainakaan vesi valuisi. Telttailu tuvan ympäristössä maksoi 200 kruunua eli reilut 20 € per henki. Sisäyöpymisestä olisi saanut pulittaa tuplasti. Maksu hoitui käteisellä. Eurotkin olisivat käyneet, mutta valuuttakurssi olisi ollut kehnompi kuin Helsingissä vaihdetulla rahalla. Suomen Ladun jäsenet saavat maksuista tuntuvia alennuksia, kuten myös Ruotsin ja Norjan vastaavien järjestöjen. Enpä ole saanut aikaiseksi liittyä, ehkä pitäisi.

20160628_2150-06_105

Telttayön hintaan sisältyi keittiön kaasulieden käyttö aamulla ja illalla sekä sauna. Peseytymismahdollisuuden vuoksi tuvalle halusimmekin. Emäntä kannusti meitä lämmittämään saunan itse, koska olemme Suomesta. Se oli tosin jo valmiiksi melko lämmin. Sytytimme tulet ja lisäsimme muutaman klapin. Oikein hyvin toimiva laitos, kyllä Ruotsissakin näköjään osataan saunoja rakentaa. Ainakin joskus vahingossa.

Tuvalle saapui nuori hollantilaispari. En ihan saanut selvää, mikä oli reissun lähtöpaikka, mutta ilmeisen pitkä matka oli takana. Reippaat nuoret raahasivat mukanaan muun muassa lumikenkiä. Vähälle oli käyttö kuulemma jäänyt. Tuvalla käväisi päivällistä laittamassa myös kolme nuorta ruotsalaisneitoa ja noin 50-vuotias suomalaispari. Mukavan kuuloisia päiviä oli kaikilla takana. Odotusteni mukaan suurin osa näillä seuduilla liikkuvista vaikuttaisi olevan suomalaisia, mutta tuvan vieraskirjaa selaillessa paljastui yllättävän laaja kansallisuuksien kirjo. Pohjoismaiden lisäksi edustettuina olivat lukuisat Keski-Euroopan maat.

Tuvan sisätilat tuntuivat aika kliinisiltä verrattuna suomalaisiin autiotupiin.  Lattiat olivat lankkujen sijaan parkettia ja makuuhuoneissa olisi päässyt nukkumaan patjoilla. Keittiön kahdelle kaasuliedelle mahtui yhtä aikaa kokkailemaan useampikin porukka. Kuivaushuonekin oli tarjolla. En valita, vaikka tunnelmassa vaatimattomat suomalaistuvat voittavat 100-0.

20160629_1058-37_002

Saunan ja päivällisen jälkeen lähdimme iltakävelylle. Huomioni kiinnittyi pieneen puukylttiin, jossa luki “Vattenfall”. Polun päästä löytyisi arvatenkin jokin pikkuliru, mutta voisihan sitä katsomassa käydä.

Kuinka väärässä voi ihminen olla. Laskeuduttuamme muutaman sata metriä alas laaksoon alkoi kuulua ukkosen jyrinää muistuttava pauhu. “Sehän on Niagara!” yritin huutaa korviahuumaavan metelin läpi. Miten saatoinkin olla autuaan tietämätön näin upeasta nähtävyydestä! Putous nostatti valtaisan vesihöyrypilven. Kuvaaminen alkoi mennä hyvin hankalaksi. Pari ruutua sentään sain napattua ilman pisaramerta linssissä.

20160628_2239-46_134

20160628_2253-58_138

Pois lähtiessämme äkkäsin putouksen yläpuolella avoimen kallion, jolta voisi saada kuvia joesta ja tuntureista. Jalusta pystyyn, harmaasuodin kiinni ja yrittämään. Tällä paikalla ei vesihöyry haitannut. Ruotsin Matternhorniksi kutsuttu Pältsan terävä huippu piirtyi sopivasti jokimaiseman taakse. Yllätyksellinen iltakävelymme kesti lopulta yli kaksi tuntia.
20160628_2325-57_153

20160628_2231-25_127

Kaatosadepäivä

Heräsin aamulla sateen ropinaan. Edellisen kerran olin päässyt katsomaan sääennusteen pari päivää sitten, ja sateen saapuminen oli tiedossa. Päätimme hylätä suunnitelman Pältsan rinteillä sekoilusta ja suunnata suorinta tietä Norjan puolelle. Tällöin olisi vielä mahdollisuus yrittää Bárráksen huiputusta, jos sää kirkastuisi seuraavana päivänä.

Yhdeksältä sade taukosi hetkeksi. Pakkasin tavarani salamavauhtia ja siirryin sisälle kokkaamaan. Pian vettä tuli kuin saavista. Teltan purku oli pakko suorittaa sateessa, mutta se on onneksi nopea toimenpide.

Marssimme hyvää polku-uraa pohjoiseen reipasta vauhtia. Taukoja ei vaakasuorassa sateessa huvittanut pitää. Polku lähti seuraamaan kapeaa harjua ja nousi välillä aika korkealle ympäröivien soiden yläpuolelle. Komeista maisemista ei oikein pystynyt ropinan keskellä nauttimaan.

Sadevarusteistani ensimmäisenä pettivät hanskat. Sealskinzin kalvokäsineistä sai vääntää desikaupalla vettä jo parin kilometrin kohdalla. Hanskoissa on toinenkin ärsyttävä piirre: niiden tunkeminen märkiin käsiin on äärimmäisen työlästä, koska sisävuori muuttuu todella nihkeäksi kastuessaan. Kuten olen ennenkin todennut, pitää tehdä itse saderukkaset vaikka vanhoista kurahousuista.

Polku laskeutui harjulta purolaaksoon, jossa oli edessä kolmiosainen kahlaus. Varusteita säätäessä sade laantui juuri sen verran, että saatoimme loikkia purojen yli kastelematta kaulassa roikkuvien vaelluskenkien sisäosia. Ulkoahan ne olivat jo kunnolla vettyneet.

Nousimme takaisin harjanteelle ja samalla sade yltyi taas. Vesi alkoi tihkua läpi kengistä ja kuoritakista. Pitkien kilometrien jälkeen aurinko kurkisti hetken ajan pilven raosta. Tarkistin varovasti kameralaukun: ei vesivahinkoja.

20160629_1544-19_010

Ilo auringosta oli vahvasti ennenaikaista. Lounaspaikaksi suunnitellulla järvellä kaivoin kalavehkeet esiin. Jätimme tavarat  kahden järven väliselle harjanteelle. Virvelistä oli katkennut kaksi ulointa vaparengasta, pahus vieköön! Tynkävavallakin pystyi onneksi heittelemään. Uistimen molskahtaessa ensimmäisen kerran veteen alkoi taivas lasettaa niskaan kissankokoisia pisaroita. Järven pinta meni syville kuopille, kun pisarat iskeytyivät siihen kuin meteoriitit. Uistinta ei enää siinä rytäkässä erottanut. Jatkoin sitkeästi kalastusta ja siirryin vielä toisellekin järvelle heittelemään. Lopulta vettä tuli niin rankasti, etten nähnyt eteeni kuin pari metriä. Pakko luovuttaa.

Erittäin pikaisen lounaan jälkeen Pältsan takaa paljastui sysimustia pilviä. Ukkonen alkoi jyrähdellä. Olimme järvien välisen harjun korkeimmalla kohdalla. Vaikka salamaniskun osuminen kohdalle on tietenkin äärettömän harvinaista, katsoimme parhaaksi siirtyä pari sataa metriä pienen painanteen suojiin. Kivisessä maastossa olisi ollut muutenkin vaikea jatkaa, koska silmiin ja joka paikkaan tunkeutuva vaakasuora kaatosade teki meidät lähes sokeiksi.

Istuskelimme ison kiven takana odottelemassa ukkoskuuron laantumista. Joku muukin oli todennut paikan suojaisaksi, kivien seasta pilkotti wc-paperia. Nice. Istuma-asento oli kehno idea. Sadehousujen päälle muodostui poimu, johon kertyi lammikko. Sellaista ei kalvokangas pidätellyt, vaan vesi holahti kunnolla housujen läpi. Takapuolelta alushousut olivat jo valmiiksi märät, sillä liian lyhyt sadetakin helma kiipesi rinkan alla ylös, jolloin vesi pääsi valumaan selkää pitkin housuihin. KUKA suunnittelee kalvotakit kelvottomiksi? Tarpeeksi pitkähelmaisia on kaupoista vaikea löytää.

Jatkoimme matkaa jokainen vaatekappale sukista hattuun läpimärkinä. Nyt sade oli sentään muuttunut tavanomaiseksi, näkyvyys riitti kulkemiseen. Kuka muuten sanoi, etteivät hyttyset lennä sateella? Kaiken muun kurjuuden lisäksi oli kuljettava märkä hyttysverkko naamaan liimautuneena.

20160629_1427-22_036

Runnoimme viimeiset kilometrit Norjan rajalle pysähtymättä kertaakaan. “Riksgränsen mot Norge” sanoi vihdoin keltainen kyltti! Aivan rajan tuntumassa Norjan puolella sijaitsee Gappohyttan. Norjalaiseen tapaan tupa on lukittu ja siihen kävisi DNT:n eli Norjan retkeilyjärjestön standardiavain. Sellaisen olisi voinut tilata itselleen, jos kuuluisi Suomen Latuun. Avaimen hankkiminen kävi mielessä ennen reissua, mutta eihän sitä ennenkään ole tupia tarvittu, joten tilaamatta jäi.

Paikalla ei ollut ristin sielua. Jäimme yhden rakennuksen terassille pitämään sadetta, pieni räystäs sentään antoi hieman suojaa pahimmalta sateelta. Ikkunasta näkyi houkutteleva kamiina. Monta pitkää ja märkää tuntia mietin, kuinka hölmö pitää olla, että istuu sateessa tuvan portailla, kun olisi voinut järjestää itselleen sisäänpääsyn?

Kaikkien vaatteiden kastuessa oikea ratkaisu olisi mennä telttaan, vaihtaa kuiva aluskerrasto ja kaivautua makuupussiin lämmittelemään. Säätilanne alkoi kehittyä niin kuvaukselliseen suuntaan, etten halunnut menettää näytöstä. Kuiva untuvatakki lämmitti sen verran, että pahin hypotermian esiaste meni ohi. Eihän kesällä kastuminen niin vaarallista ole.

Pältsan takaa vyöryi ukkospilvi toisensa jälkeen. Välissä paistoi jopa aurinko, joka sai myrskypilvet näyttämään entistä mustemmilta. Lyhyiden kuivien hetkien aikana kiertelin tuvan ympäristön lampareita. Seuraavat kuvat on otettu tunteella. On melko erikoinen tilanne, kun yhtä aikaa on fyysisesti märkää ja kurjaa, mutta katselee yhtä elämänsä upeimmista luonnonnäytelmistä.

20160629_2004-14_062

20160629_2006-10_068

20160629_2028-18_091
Bárrás synkkien pilvien ympäröimänä.

20160629_2224-50_104

20160629_2227-27_117

Sadetta kesti lopulta 16 tuntia ilman ainuttakaan yli vartin taukoa. Vasta puolenyön tienoilla totesin sateen tauonneen kunnolla ja hienoimmat pilvinäytelmätkin olivat väistyneet. Nukahdin saman tien lämpimään makuupussiin päästyäni.

Bárrás kutsuu

Heräsin aamulla auringonpaisteeseen. Levitimme kaikki tavarat äkkiä kuivumaan tuvan edustalle. Kaikki näytti liian hyvältä ollakseen totta. Tähystin kauas horisonttiin, mutta sadepilvistä ei näkynyt vilaustakaan. Ehkä huiputus onnistuu vielä.

Gappohyttanilta olisi laskelmieni mukaan Bárráksen huipulle noin kuuden kilometrin taival. Neljä tuntia ylös ja kaksi alas, niin ehtisimme näppärästi ruoka-aikaan leiriin. Mitäpä siis turhaan ruokia kantamaan, pähkinäpussi ja keksipaketin jämät riittäisivät.

Otimme mukaan Kajka-rinkkojen irrotettavat läpät ja kameralaukut. Niihin mahtuivat eväät, puolen litran vesipullot ja kaiken varalta sadetakit. Vaellussauvat pidimme käsissä antamassa lisäpuhtia nousuun.

20160630_0951-40_001

Ensimmäiset kolme kilometriä sujuivat joutuisasti merkittyä reittiä, joka johtaa Rognlin pysäköintialueelle. Sitten koukkasimme kumpuilevaan maastoon kohti Bárrásta. Pian alkoi jo nousu. Ensin ponnistus jyrkän töyrään päälle, sitten pätkä loivempaa. Kiirehdin matkantekoa, jotta ehtisimme huipulle ennen kuin sää mahdollisesti pilvistyisi.

Bárrás on muodoltaan kunnioitusta herättävän terävähuippuinen. Päähuippu kohoaa 1419 metrin korkeuteen merenpinnasta. Sen eteläpuolelle jää noin tuhatmetrinen sivuhuippu, ja itäpuolella on hyvin laakea kolmas nyppylä. Koska alun perin tarkoituksemme oli kiivetä jollekin Pältsan huipuista, emme olleet selvittäneet etukäteen fiksuinta reittiä Bárrákselle. Karttaa katsomalla saattoi aavistella, että jyrkkä loppunousu olisi helpoin suorittaa idästä päin, aloittaen päähuipun ja laakean huipun välisestä satulasta. Eteläisen sivuhuipun kauttakin voinee kiivetä, mutta maastossa itäinen reitti alkoi näyttää selvästi loivemmalta. Kuvakulma toki voi helposti hämätä.

20160630_1257-17_016
Kuvan oikeassa reunassa näkyvä itärinne näyttää tästä suunnasta helpolta ja loivalta. Vasemmalla näkyy eteläinen sivuhuippu.

Lumilaikut alkoivat yleistyä ylempänä rinteellä. Täytimme juomapullot purosta, joka ryöppysi vuolaana huippujen välistä. Nousu satulakohtaan kävi joutuisasti, mutta sen jälkeen alkoi tulla kirjaimellisesti seinä vastaan. Suoraan alhaalta jyrkkä loppunousu näytti lähes mahdottoman pystysuoralta. Tilannetta eivät helpottaneet kaksi laajaa lumilaikkua, joiden kiertäminen vaikutti hankalalta.

20160630_1303-53_056

Katsoin mielestäni mahdollisen reitin: ensin suoraan ylös ja sitten siksakkia lumilaikkujen välistä. Askel askeleelta ja kivi kiveltä matkamme jatkui ylemmäs. Nousu ei koostunut jatkuvasta rakkakivikosta, vaan kivien välistä löytyi yllättävänkin hyvin maata tallattavaksi. Ajauduimme hieman liikaa sivuun, ja pian tulimme kohtaan, jossa pystysuora pudotus Stordalenin laaksoon alkoi olla liian lähellä. Satojen metrien pituiset, valkoisina vaahtoavat vesiputoukset syöksyivät alas vastapäisten Markusfjelletin ja Márkos-Mallan huipuilta. Kylmäävää katsottavaa.

20160630_1435-50_065

20160630_1437-19_071

Kesken tuumaustauon hiljaisuuden rikkoi pulmusen laulu. Valkomusta tunturilintu lehahti kielekkeen reunalle ja sai pian seurakseen muutaman kaverin. Ihmeellistä, että täällä voi mikään elää. Hetkeä myöhemmin näyttäytyi myös kiiruna, melkoinen selviytyjä sekin.

20160630_1438-48_077
Pieni pulmunen ja tyrannosaurus rexin varjo.

Päästäksemme keskemmälle rinnettä kuljimme sivusuunnassa toisen lumilaikun poikki. Vaellussauvojen tuoma apu oli viimeistään tässä kohtaa täysin korvaamatonta. Sauvojen ansiosta pystyimme kokeilemaan lumen kantavuutta ja estämään horjahtelut jyrkässä sivurinteessä.

Lumilaikun jälkeen huomasimme kivikasoja ja punaiseksi maalattuja puukeppejä. Tässähän menee merkitty väylä huipulle asti! Kas kun emme sitä alempana havainneet, vaan lähdimme kulkemaan hankalampaa reittiä. Matkanteko alkoi sujua. Kivien välissä mutkitteli lähes polkua muistuttava ura, joka tarjosi miltei joka askeleelle hyvän jalansijan. Nälkä alkoi painaa, mutta evästaukoa ei maltettu pitää. Enää pieni rykäisy huipulle. Lopulta edessä – tai siis ylhäällä – häämötti iso kivikasa. Se on siinä!

Epätodellinen olo valtasi mielen. Täydellisen kirkas sää sattui juuri oikealle päivälle. Yli kuuden tunnin ponnistelujen jälkeen seisoimme korkeammalla kuin koskaan aiemmin. Maisemien mahtavuutta ei tarvinne erikseen mainita. Päätähuimaavaa. En kyennyt ainakaan varttiin ottamaan yhtään valokuvaa, tuijotin vain.

20160630_1620-33_120
Näkymä huipulta Rognlin suuntaan.

20160630_1610-28_096

Vieraskirjan perusteella emme olleet vuoden ensimmäiset huiputtajat. Jo kesäkuun alkupuolella oli huipulla käyty, arvatenkin lumikengillä. Valtaosa huiputtajista näytti olleen suomalaisia. Ruotsalaisilla ja norjalaisilla on korkeampiakin nyppylöitä kiivettäväksi, miksipä he tällaisista kiinnostuisivat.

Evästauon jälkeen laskeuduimme alas huipulta merkittyä reittiä seuraten. Se ei kulkenutkaan satulapisteen kautta, vaan laskeutui suoraan purolaaksoon. Ilmankos emme sitä satulasta lähtiessämme huomanneet.

20160630_1718-22_129

Vesipulloja olisi pitänyt olla enemmän mukana, ehdimme hörppiä vesivarantomme loppuun jo ennen huipun saavuttamista. Laskun aikana jano oli kova, onneksi purolla sai taas pullot täyteen jääkylmää vettä. Puron äärellä kohtasimme urheilullisen suomalaisvaeltajan, joka luultavasti lompsi huipulle kolme kertaa nopeammin kuin me.

20160630_1721-38_135
Laakea itäinen huippu.

Paluumatkalla yllätimme pari keräkurmitsaa. Enpä ollut tuotakaan tuntureilla viihtyvää kahlaajaa nähnyt viiteen vuoteen. Linnun nimi on oikeasti keräkurmitsa, en keksi omiani. 🙂

Viimeiset kilometrit kohti leiripaikkaa soljuivat puolittaisessa horroksessa. Energiavaje alkoi olla suuri, ja märät kengät olivat hiertäneet jalkapohjat tohjoksi. Yritimme olla kompastumatta jokaiseen kiveen. Kun Gappohyttan katto viimein loisti kummun takaa, oli lähdöstämme kulunut lähes 12 tuntia. Hyvinhän se meni, arvioin reissun keston vain kuusi tuntia pieleen!

Muusimössö hävisi kitaan nopeammin kuin koskaan ja kevensimme myös urakalla keksi- ja pähkinävarastoja. Tunnin huilailun jälkeen voimat olivat palautuneet sen verran, että mielessä alkoi kyteä ajatus leirin siirtämisestä. Pääsisimme kulkemaan mukavan viileässä säässä ja nauttimaan kesäyön valoista. Samalla lyhtentäisimme seuraavan päivän siirtymätaivalta.

Tuumasta toimeen. Lähdimme seuraamaan kolmen valtakunnan rajapyykille johtavaa polkua. Ensin oli vuorossa huiman laakson ylitys. Vesi on vuosimiljoonien kuluessa uurtanut kallioihin syviä tunneleita ja ihmeellisiä kaarevia muotoja. Yhdessä kohdassa täytyi loikata vuolaana kuohuvan kosken yli 45 asteen kulmassa oleville kiville. Hyppäysmatka ei ollut kuin puoli metriä, mutta heti vasemmalle jäi monen metrin pudotus putouksena vyöryvään koskeen. Täysissä voimissa helppo nakki, rättiväsyneenä ja hajonneilla jaloilla turhan jännää.

20160630_2356-38_157

20160701_0007-11_015

Selvittyämme ylös laaksosta jäimme kuvaamaan keskiyön auringossa hohtavia kurjenkanervia. Hyttysmassat yrittivät väkisin tunkea kameran lissiin, vaan tarttuipa mukaan jokunen ötökätön ruutukin.

20160701_0018-52_020

Matka jatkui sekavissa tunnelmissa. Kuinka väsynyt täytyy olla, jos hukkaa erittäin hyvin merkityn reitin kahdesti kilometrin matkalla ja luulee kimalaista sopuliksi?

20160701_0108-45_059
Ötököitä alkaa olla.

20160701_0109-45_066

20160701_0110-42_070

Kolmen kilometrin kohdalla päädyimme kumpuilevaan purolaaksoon, jonka yhdeltä kummulta löytyi täydellisen tasainen telttapaikka. Juomavesiäkään ei tarvinnut etsiä kaukaa, raikas tunturipuro kiemurteli heti kummun alla. Eiköhän puoli kolmelta yöllä olisi aivan sopiva aika leiriytyä.

Rajapyykki

Aamutoimet alkoivat rutinoitua, herätyskellon soitosta lähtöön meni alle tunti. Pilvinen sää ja tuulinen tunturimaisema pitivät ötökät poissa ja matka joutui vauhdilla hyväkulkuista polkua. Vihdoinkin mukavan helppo päivä!

Lounastauon jälkeen kaikki muuttui. Laskeuduimme vihaamalleni koivuvyöhykkeelle, aurinko alkoi paistaa ja lämpötila kohosi hellelukemiin. Hyttys- ja mäkäräpilvet riehuivat kimpussamme pahemmin kuin kertaakaan aiemmin reissun aikana. Polku muuttui kivikkoisemmaksi, mistä eivät loppuun ajetut jalat pitäneet.

Ennen kolmen valtakunnan rajapyykkiä saavuimme upeaan kullerometsään. Kuvaaminen helteen ja räkän keskellä ei olisi kiinnostanut, mutta näin mahtavaa paikka ei voinut ohittaa ilman kameran kaivamista.

20160701_1903-51_097

Rajapyykki näytti olevan täynnä turisteja, joten suuntasimme suoraan Kuohkimajärven autiotuvalle. Kuin olisi saunaan astunut. Tuvassa olleet ilmeisesti keskieurooppalaiset vaeltajat yrittivät savustaa hyttysiä ulos polttamalla kamiinaa täysillä. Onnea matkaan vain. Tämän takia en viihdy tuvilla, jotka sijaitsevat liian lähellä turistialueita. Pystytimme suosiolla teltan pihalle ja siirryimme sinne lojumaan.

Puolenyön tienoilla sadekuuro pyyhkäisi maiseman yli ja viilensi mukavasti ilmaa. Lähdimme käymään rajapyykillä. Alun perin paikalle rakennettiin tekosaari ja rajapyykki vuonna 1897, mutta se ei kestänyt jäiden runtelua. Nykyinen betoninen rajapyykki on pystytetty vuonna 1926.

Päivisin rajapyykillä käy paljon päiväretkeläisiä, jotka tulevat paikalle Malla-laivalla Kilpisjärven yli tai kävellen Mallan luonnonpuiston halki. Yöllä saimme katsella maisemaa ilman turisteja. Pyykin ympäri kulkee pitkospuupolku, joten sitä pääsee kuvaamaan kaikista suunnista. Viime vuonna kävin Suomen, Norjan ja Venäjän välisellä pyykillä, jonka alueella liikkuminen on tarkasti rajattua.

Sateen jälkeen luonto näyttäytyi juhlavalaistuksessa. Aurinko värjäsi vastapäisen tunturin kultaiseksi. Järvi väreili sinisen ja violetin sävyissä. Sinisävyä saivat myös horisontin yllä kohoavat lumihuiput, Bárrás niiden joukossa.

20160702_0100-17_016

20160702_0104-18_020

20160702_0108-00_036

20160702_0110-42_048

Mallan halki

Jäljellä oli enää 12 kilometrin patikointi Mallan luonnonpuiston kautta Kilpisjärvelle. Loppuun ajetut jalkamme olivat sitä mieltä, että parasta olisi mennä laivalla. Moottorivoimien käyttö olisi kuitenkin ollut fuskausta, ja emmehän me sellaista harrasta. Kivistä rinnettä ylös tunturiin, siis!

Malla on suojeltu jo vuonna 1916 ja se onkin Suomen vanhin luonnonsuojelualue. Luonnonpuisto alueesta tuli vuonna 1938.  Tänä vuonna on siis Mallan 100-vuotisjuhla, pitihän jo sen kunniaksi kävellä puiston halki. Liikkuminen on sallittu vain merkityillä reiteillä.

Alueen tunturimaisemat ovat kiistatta upeita, mutta on pakko myöntää, että viikon huikeiden kokemusten jälkeen ne eivät jaksaneet enää valtavasti säväyttää. Kävelimme ikävän kivistä polkua puiston tunnetuimmalle nähtävyydelle, Kitsiputoukselle, ilman mainittavia taukoja. Melko mitätön liru sekin verrattuna Pältsastuganin Niagaraan, anteeksi vain Malla. Kitsiputouksen viehätys ei piile sen voimassa vaan enemmänkin hienostuneessa, sadetta muistuttavassa suihkussa.

20160702_1221-19_060

Jätimme Pikku-Mallan huiputuksen väliin ja laskeuduimme suoraan Kilpisjärventielle. Taukoja oli pakko pitää vartin välein, jotta jalkapohjat kestäisivät perille asti. Retkeilyreitti jatkuu tien varresta Saanan juurelle ja koukkaa sieltä kautta kylille. Me kävelimme suosiolla pari kilometriä tien vartta Kilpisjärven Retkeilykeskukselle. Kertakaikkisen mahtava reissu oli hyvä päättää päivällisbuffetiin ja mukavaan majoitukseen lakanoiden välissä.

20160702_1227-40_081

Yhteenveto

  • 8 yötä, kaikki teltassa, mutta kaksi tuvan pihassa.
  • Matkaa kertyi 84 km rinkkojen kanssa ja 16 km ilman rinkkoja.

Reitti:

  • 24.6. Peera – Giellevárri 9 km
  • 25.6. Giellevárri – Duoibalin SE-nurkan lampi 16 km
  • 26.6. Duoibalin SE-nurkan lampi – Nigavárrin SE-puolen lampi 8 km
  • 27.6. Nigavárrin SE-puolen lampi – Láhkonjoaskevárrin N-puolen lampi 3 km
  • 28.6. Láhkonjoaskevárrin N-puolen lampi – Pältsastugan 9 km
  • 29.6. Pältsastugan – Gappohytta 11 km
  • 30.6. Bárráksen huiputus ilman rinkkoja 16 km + Gappohytta – Gáhppoaivin N-puolen puro 3 km
  • 1.7. Gáhppoaivin N-puolen puro – Kuohkimajärvi at 12 km
  • 2.7. Kuohkimajärvi at – Kilpisjärvi 12 km

Näihin yhdeksään vaelluspäivään mahtui kaikki, mitä saatoin etukäteen toivoa. Heti Suomen rajan takana aukeaa täysin erilainen maailma, oikea vuoristoseutu. On oikeastaan yllättävää, kuinka moni suomalainen vaeltaa mieluummin Haltille kuin näihin maisemiin. Onhan Suomen puolen Käsivarsi toki hienoa aluetta, mutta Ruotsin ja Norjan huipuilla kaikki on vielä kertaluokkaa suurempaa ja kauniimpaa.  Maasto ei olennaisesti poikkea Suomen puoleisista alueista. Poluilla selviää kuka tahansa ja poluttomissa maastoissa täytyy hieman väistellä kivikoita. Poikkeamalla merkityiltä reiteiltä saa kulkea omassa rauhassa.

U:n muotoinen lenkki Peerasta Kilpijärvelle oli yhdeksän päivän reissulla kelpo vaihtoehto, mutta jos aikaa olisi vähemmän, suosittelisin oikaisua Malla-laivalla Goldaluoktaan. Tällöin pääsee jo yhden päivän taivalluksella suurtunturien syliin.

Olen vaeltanut viime vuosina pääasiassa alkukesällä ja elokuussa – niihin väleihin on ollut helpointa järjestää lomaa. Nyt alkaa tuntua siltä, että kesävaellukset on loppuun käsitelty. Tämä vaellusviikko ei ollut kuumuuden ja räkän suhteen läheskään pahin mahdollinen, osa päivistä oli aivan miellyttäviä. Muutamat hankalammat päivät muistuttivat kuitenkin, miksi vihaan kesäreissuja. Jatkossa pyrin järjestämään aikaa vaelluksille syksyisin ja talvisin. Ruskan väriloisto, lokakuinen hiljaisuus, kaamoksen sininen hämärä ja kevättalven hohtavat hanget kutsuvat.

8 kommenttia

  1. Milla elokuu 6, 2016 at 16:05

    Tämäpä oli mukavaa luettavaa, ja oli varmasti myös ihan todella mukavaa koettavaa maastossa (ehkä niitä pahimpia räkkä- ja rankkasadehetkiä lukuun ottamatta). 🙂 Olen pohtinut kalvotakkien muotoiluongelmia myös (ihan oikeasti, miksi niissä on aina juuri sen verran lyhyt helma, että rinkka saa sen hilattua ylös ja sadevesi pääsee housuihin?!) ja samoin kalvojen vedenpitävyyden rajoja (kaikki ne päästävät veden läpi, jos sataa tarpeeksi kauan) jo niin pitkään, että olen alkanut kallistua lopullisesti sille kannalle, etten lähde enää erämaihin ilman kunnon kurapukua. Painosta viis, kunhan ei tarvitse kastua läpi, jos joutuu kulkemaan päivänkin yhteen menoon rankkasateessa. 😀

    Vastaa
    1. Teemu elokuu 8, 2016 at 08:55

      Kyllähän vanha kunnon Rukka-kurapuku on aina varma vaihtoehto, etenkin jos ei kävele kovin lujaa. 🙂 Itse kannan kuoritakkia ainoana takkina, joten hengittävyys on tärkeämpää kuin ihan täydellinen vedenpitävyys.

      Vastaa
  2. Mikaela "Kea" Creutz elokuu 7, 2016 at 21:42

    Erinomaisen kuuloinen vaellus teillä ja mielettömän hienot kuvat! Tätä oli hauska lukea, etenkin kun itsekin kävin tuolla samalla suunnalla vuosi sitten syyskuussa. 🙂 Mahtava paikka tuo on kyllä.

    Vastaa
    1. Teemu elokuu 8, 2016 at 08:39

      Kiitti, luinkin blogistasi retkikertomuksen, kun etsin ennen matkaa tietoa alueesta. Hyvä reissu näytti sullakin olleen!

      Vastaa
  3. Marika elokuu 20, 2016 at 14:22

    Jei! Viime vuonna (?) oltiin samoihin aikoihin Muotkalla, nyt kolmen valtakunnan tuntumassa. Jännää. 🙂

    Vastaa
    1. Teemu elokuu 23, 2016 at 19:41

      Lappi on niin pieni! 🙂

      Vastaa
  4. Minna tammikuu 6, 2018 at 10:03

    Moi
    Luen tätä nyt vähän jälkijunassa. Kun me kävimme tuolla suunnalla muutama vuosi sitten, jäimme bussista pois hiukan Norjan puolella kohdasta josta kulkee merkattu polku Goallaroaivin kautta Goldahyttaan ( ei kylläkäänn viittoja, kivikasoilla merkattu). Alkumatka on tasaista, mutta sitten on aika hirmuinen nousu yli 900 m:iin). Meillä oli kyllä tuolla niin paksu sumu, että hädin tuskin näki seuraavan kivikeon. Voimme vain kuvitella millaset maisemat sieltä olisi ollut kohti Barrasta ja Markos-Mallaa. Loppuviikon olikin sitten unelmakeli Paluumatkalla kuljimme Mallan läpi. Tuo on minusta hyvä vaihtoehto Mallan läpi kulkemiselle, vaikka kiipämistä on enemmän. Eikä ole leiriytymisrajoituksia.

    Vastaa
    1. Teemu tammikuu 8, 2018 at 08:52

      Kiitos vinkistä, kuulostaa hyvältä reittivalinnalta!

      Vastaa

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *