Kesämuistoja Seitsemisen tervaleiriltä

Osallistuin heinäkuussa Metsähallituksen luontopalveluiden ja Pirkanmaan luonnonsuojelupiirin järjestämälle tervaleirille, jolla Seitsemisen kansallispuistoon rakennettiin tervahauta. Koveron perinnetilan ympäristössä sijaitsevalla paikalla on poltettu tervaa tositarkoituksella viimeksi 1900-luvun alkupuolella. Sen jälkeen tervahauta ehti kasvaa vuosikymmenien aikana umpeen, kunnes se 1990-luvun alussa entisöitiin. Siitä alkaen tervaleirejä on järjestetty noin viiden vuoden välein.

Kun mahdollisuus osallistua uuden perinnetaidon opetteluun sattui kohdalle, ilmoittauduin välittömästi mukaan. Tervahaudalla työskentelyn ohella jäi aikaa nauttia kansallispuiston kesäisestä luonnosta.

Seitsemisen kansallispuisto sijaitsee Pohjois-Pirkanmaalla noin 60 kilometriä Tampereelta pohjoiseen. Hämyisten ikimetsien ja luonnontilaisten soiden lisäksi puistossa vaalitaan perinteistä elämäntapaa. Puistoon kuuluva Koveron kruununmetsätorppa on auki kesäkaudella, jolloin siellä järjestetään erilaisia entisajan elämään liittyviä tapahtumia. Tilalla hoidetaan myös lehmiä, lampaita ja kanoja. Tai pitäisikö sanoa, että eläimet hoitavat tilaa: ne pitävät arvokkaita perinnemaisemia avoimina.

Tervaleiri oli osa puiston 35-vuotisjuhlia ja Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmistoa. Pirkanmaan luonnonsuojelupiiri järjesti paikalle talkoolaiset, Metsähallitus tarjosi majoituksen ja ruokailut sekä tarvittavaa henkilökuntaa.

Noin parinkymmenen hengen talkooporukka rakensi tervahautaa kaksi hikistä 12-tuntista työpäivää. Suurin osa porukasta pilkkoi klapeja kirveellä sopivan kokoisiksi ja muutama talkoolainen latoi niitä tiiviisti paikalleen. Lopuksi hauta kuorrutettiin oljilla ja turvelaatoilla, jotta tervaksiset mäntyklapit palaisivat kituuttamalla eli riittävän alhaisessa lämpötilassa. Tällöin terva ei pala savuna ilmaan vaan valuu haudan pohjassa olevasta reiästä ronkkeliputkea pitkin tynnyreihin.

Tervahaudan laakea, suppilomainen pohja. Halkaisija on noin 5 metriä.
Pohjalle laitettiin tervapaperia estämään tervan valuminen maaperään. Sen jälkeen kerros puolipyöreitä rankoja.
Klapien latominen etenee.

Ladonta valmis.
Turpeet paikallaan, tervahauta melkein valmis sytytettäväksi.

Seuraavan aamuna oli vuorossa juhlallinen sytytysseremonia, jota saapui seuraamaan noin parisataa henkeä. Asiaankuuluvien rituaalien jälkeen me talkoolaiset saimme kunnian sytyttää tervahaudan yhtä aikaa eri puolilta. Vaikuttavan kokoinen roihu siitä syntyikin. Haudan savu kantautui pitkälle lähiympäristöön. Tulen sytyttyä kunnolla peitettiin loputkin helmasta turpeella.

Tervamahtari eli tervahaudan rakentamisen johtaja esitelmöi yleisölle.

Sytytyksen jälkeen alkoivat vartiovuorot. Hautaa vartioitiin yötä päivää kuuden tunnin vuoroissa aina parin kolmen talkoolaisen voimin. Yleisöä riitti aamuvarhaisesta iltamyöhään. Pääsimme kertomaan haudan rakentamisesta ja tervanpoltosta kuin ammattilaiset, vaikka minä ja moni muu olimme vasta edellisinä päivinä opetelleet tervahaudan toimintaperiaatteen. Ensimmäisenä päivänä päädyin iltavuoroon. Mikäpä olisi hienompi tapa viettää valoisaa kesäiltaa kuin seisoskella mäntymetsässä tervahaudan vaimeaa huminaa kuunnellen.

“Sielunvihollisen silmät” kurkkivat tervahaudan uumenista.

Kuutamoyö Soljasilla

Vartiosta päästyäni palasin saunomaan talkoolaisten tukikohtana toimineelle Kortesalon kämpälle. Saunan jälkeen teltta ja makuupussi jo houkuttelivat, mutta kaunista, kirkasta kesäyötä olisi ollut sääli tuhlata nukkumiseen – etenkään täydenkuun aikaan. Hain kameravarusteet teltasta ja siirryin autolla muutaman kilometrin päähän Saari-Soljasen parkkipaikalle.

Täysikuu oli jo noussut, mutta keskikesällä se pysyttelee sydänyölläkin varsin matalalla. Kiersin Saari-Soljasen ympäri kulkevaa luontopolkua Soljastensuon lintulavalle. Näkymä lavalta suolle oli pettymys, liikaa puita edessä:

Jatkoin polkua eteenpäin pimeän kuusikon halki. Kompuroin mennessäni, otsalamppua ei olisi kannattanut unohtaa telttaan. Saari-Soljasen ja Kirkas-Soljasen välisellä suoaukealla alkoi taas nähdä eteensä. Kuu helmeili upeasti ohuiden pilvien takana ja heijastui suolampareen pinnasta. Kannatti valvoa.

Jatkoin matkaa läheiselle esteettömälle reitille. Vaikka pidänkin luonnosta eniten mahdollisimman koskemattomana, ovat esteettömät reitit suosituissa retkeilymaastoissa mielestäni pelkästään hyvä asia. Niiden ansiosta mahdollisuus nauttia maamme upeimmasta luonnosta ei ole vain  tervejalkaisten etuoikeus.

Toinen kuutamoyö

Lyhyeksi jääneen yön jälkeen edessä ei ollut vapaapäivä vaan aikainen herätys ja talkootöitä Koveron tilalla. Niitimme perinneympäristöjä aurinkoisessa, muttei liian kuumassa säässä. Uhanalaisten noidanlukkojen ympärillä ei viikatetta sopinut heiluttaa, vaan niiden ympäristöt kitkettiin käsin. Puoliltapäivin lähdin taas vartioimaan tervahautaa.

Vapaan illan jälkeen pääsin lähtemään kuujahtiin edellisyötä aiemmin. Pysäköin auton jälleen Saari-Soljasen parkkipaikalle, mutta päädyin talsimaan polkua vaihteeksi Kirkas-Soljasen puolelle. Lammelta löytyi sopiva ranta, josta aukeni esteetön näkymä täysikuun noususuuntaan. Kerrankin kaikki sujui suunnitelmien mukaan. 

Tervahauta paloi vielä muutaman päivän, mutta oma matkani jatkui seuraavana aamuna toisaalle. Enää ei ollut kiire mihinkään. Keskityin nauttimaan tyynestä kesäillasta ja istuskelin pitkän tovin hiljaa Kirkas-Soljasen rannalla. Seitseminen on ollut jo vuosia ehdottomia suosikkejani Etelä-Suomen kansallispuistoista, eikä tälläkään kertaa mielipiteeni muuttunut huonompaan suuntaan.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestFacebooktwittergoogle_pluspinterest

2 kommenttia kirjoitukseen “Kesämuistoja Seitsemisen tervaleiriltä

  1. Ihailen edelleen kirkasta ja kuvailevaa ilmaisuasi. Nuo kuvat sinetöivät tunnelman.

Kommentoi