Kesäinen hallayö Talaskankaalla

Joulu on jo ovella, mutta muistellaan hetki mennyttä kesää. Pohjois-Savossa viettämäni mökkiviikon aikana kolea kesä tarjosi lähinnä harmaita tunnelmia. Eräänä sateisen päivän jälkeisenä iltana ennuste yllätti: yöksi luvattiin kirkasta ja kylmää. Nukkumisen sijaan pakkasin kamerarepun ja suuntasin majapaikasta noin 20 kilometrin päässä sijaitsevalle Talaskankaan luonnonsuojelualueelle.

Hiljaisia metsäautoteitä ajellessa auto säikäytti päästämällä varoitusäänen. Syynä ei onneksi ollut moottorin hajoaminen, vaan lämpötilan laskeminen lähelle nollaa. Puolikuu loisti sinisävyisessä maisemassa sumuisen hakkuuaukon yllä. Päivänvalossa olisin ohittanut paikan pikaisesti, mutta yön hämyssä maisema kelpasi kameran eteen.

Yöllinen matka ei tarjonnut tällä kertaa kohtaamisia eläinten kanssa. Alueella viihtyvät esimerkiksi kaikki Suomen suurpedot. Lumen aikaan olen nähnyt samoissa maisemissa ilveksen, karhun ja suden jälkijonot.

Talaskangas on noin Nuuksion kansallispuiston kokoinen vanhojen metsien ja luonnontilaisten soiden muodostama kokonaisuus Pohjois-Savon ja Kainuun rajalla. Alueella sijaitsee muutamia retkeilyrakenteita, kuten laavuja ja merkittyjä reittejä, mutta suurin osa suojelualueesta on varsin erämaisen oloista. Ympäröivät metsätalousalueetkin ovat hyvin harvaan asuttuja, joten seutu on muutenkin rauhallista. Talaskangas kuuluu Suomenselän-Maanselän karuun vedenjakajaseutuun, jonne on muuallakin keskittynyt hiljaisia, hyvin säilyneitä metsäalueita.

Varsinaiseksi aamuvalojen kuvauspaikaksi olin katsonut kartalta Talaskankaan etelälaidan, jossa pääsisi pitkospuita pitkin hetkessä hienolle avosuolle. Pienen haeskelun jälkeen karttapolku löytyi parkkipaikan vierestä, mutta siihen loppuivat ilonaiheet. Pitkospuista ei näkynyt jälkeäkään. Märimpiä paikkoja väistellen oli mahdollista kulkea lähelle suunniteltua kuvauspaikkaa, mutta suon keskelle rämpiminen osoittautui liian hankalaksi.

Aurinko ei ollut kunnolla noussut, joten päädyin vaihtamaan kohdetta. Vielä ehtisi kävellä auton ikkunasta nähdylle tupasvillojen peittämälle puustoiselle suolle. Pieni koukkaus vanhan kuusimetsän halki johdatti tielle. Puolikuu loisti jälleen maiseman yllä.

Lyhyen tiekävelyn jälkeen saavuin tupasvillameren äärelle. Vastaavaa valkotupsujen paljoutta en muista aiemmin nähneeni.

Auringonvalo ylsi pian tupasvilloihin asti. Päädyin kuvaamaan erilaisia vastavaloversioita kermaisen pehmeistä taustoista tunnetulla Canon EF 135 mm f/2L -objektiivilla.

Palatessani aamukuudelta takaisin mökille peitti pihanurmea valkea kuura. Kesän kylmintä ja ehkä myös kauneinta yötä olisi ollut sääli haaskata nukkumiseen.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestFacebooktwittergoogle_pluspinterest

Kommentoi