Arktinen alkukesä Paistunturin erämaassa

Toissa vuonna päätin, etten enää vaella kesällä, vaikka Lapin luonto herääkin upeaan loistoon. Kuumuus ja räkkä eivät ole ystäviäni. Niitä voi kuitenkin hyvällä tuurilla välttää, jos lähtee riittävän aikaisin. Silloin voi joutua kamppailemaan lunta, vettä ja kylmyyttä vastaan, mutta ne ovat itselleni mieluisampia vastuksia.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä astuin kaverini kanssa yöjunan kyytiin ja suuntasin kohti Utsjokea. Kuiva ja aurinkoinen kevät oli sulattanut lumet Paistunturin erämaasta jo toukokuun aikana. Vaellusviikon koittaessa säät viilenivät ja ennuste lupasi lämpötilan laskevan lähelle nollaa. Emme silti osanneet arvata, millainen talvisää ja pohjoisen puhuri tuntureilla olisi vastassa.

Paistunturin erämaa-alue sijaitsee Utsjoen kunnan länsiosassa. Erämaan sisään jää huikeasta kanjonistaan tunnettu Kevon luonnonpuisto, jossa saa liikkua sulan maan aikaan vain merkittyjä reittejä pitkin. Lisäksi rotkoalueella liikkuminen on sallittua vain 15.6.-15.10. kertoo Luontoon.fi. Luonnonpuiston ulkopuolelle jää mittava määrä erämaata vapaasti kuljettavaksi.

Tällä kertaa suuntanamme oli erämaan pohjoisosan tunturiylänkö, jossa sijaitsee muun muassa useita linnustolle tärkeitä palsasoita. Palsasuot ovat suoyhdistymätyyppi, joilla esiintyy routaytimisiä turvekumpuja eli palsoja. Palsasoita pääsee ihailemaan vain hyvin pohjoisessa, missä vuoden keskilämpötila jää pakkasen puolelle ja mahdollistaa ikiroudan säilymisen palsakumpujen sisällä. Ilmastonmuutos on jo vähentänyt palsojen määrää ja tahti kiihtyy lähivuosikymmeninä. Nyt oli siis korkea aika tutustua tähän osaan maamme luonnosta.

Lintuteemaiselle retkelle lähti mukaan raskaampaa kuvauskalustoa kuin millekään aiemmalle vaellukselleni. Rinkkaan sujahti Canon 300 mm f/2.8L IS varustettuna 1.4X-telejatkeella. Maisemakuvia varten otin mukaan Canon 16-35mm f/2.8L II:n. Kamerarunkona toimi tuore hankintani Canon EOS 80D, joka sopii lintukuvaukseen maisemakamera 6D:tä paremmin. Yhteensä kameravarusteita tuli raahattavaksi reilut 5 kiloa.

Kota ja autiotupa

Hyppäsimme bussin kyydistä Mantojärvellä, josta lähtee merkitty retkeilyreitti Kuoppilasjärven autiotuvan kautta Utsjoelle. Ensimmäiseksi yöksi talsimme viiden kilometrin päässä sijaitsevalle Nammajärven kodalle sinirintojen ja pajulintujen laulaessa koivikoissa. Lämpötila oli vielä mukavan lämmin, + 10 astetta. Eikä ötökän ötökkää.

Kodalle saavuttuamme rynnistimme heti lähitunturille kuvaamaan yöttömän yön valoja. Nousun alussa jallitimme riekkoa kivikossa. Ensimmäinen lintukuvaustilanne heti alkumetreillä! Tunturin lakialueelta näkyivät Norjan puolen korkeat lumihuippuiset gaissat.

Aamulla jatkoimme matkaa toiset viisi kilometriä Kuoppilasjärven autiotuvalle. Piekana kaarteli jylhän pahdan yläpuolella.

Kuoppilasjärven tupa sijaitsee hienolla paikalla jylhän Kuoppilasjärven eli Goahppelasjavrin rannalla. Sääennuste lupasi vuorokauden mittaista vesisadetta, joten katsoimme parhaaksi yöpyä tuvalla.

Sadetta ei vielä iltapäivästä kuulunut. Retkeilimme tuvan lähimaastoissa sinirintoja kuvaten. Vaikka näitä Lapin satakielenä tunnettuja laulutaitureita luritteli melkein joka toisessa tunturikoivussa, ei kuvaaminen ollut helppoa. Linnut olivat arkoja, ja ainoa toimiva strategia oli jäädä odottamaan, että sinirinta haluaisi itse tulla kuvaajien lähelle. Pitkän yrittämisen jälkeen kohteemme suostui pörhistelemään lähikoivuun. Työvoitto!

Erttetvarrin kivikaarre

Sade alkoi kunnolla vasta yöllä ja yltyi aamupäivällä. Tuvalle saapui toinen vaeltajakaksikko, joka ehti pahimman sateen alta pois. Söimme vielä lounaan tuvalla ennen kuin suuntasimme kohti puutonta tunturiylänköä. Sadekuurot seurasivat toisiaan ja pohjoistuuli puhalsi rajusti suojattomalla ylängöllä. Kuurojen välissä tuuli kuivatti tehokkaasti kuorivaatteet.

Erttetvarjohkan ylitys kahlaamalla oli helppo, joskin tunnelmaltaan arktinen. Pari punakuiria huuteli joen penkalla. Joessa oli vähänlaisesti vettä ja muutenkin maaston kuivuus toi mieleen enemmän elokuun kuin alkukesän. Monet suot pystyi ylittämään vaelluskengillä, itselläni oli tosin kumpparit varmuuden vuoksi.

Saavuimme alkuillasta Erttetvarrin kivikaarteelle, joka on Paistunturin erämaan tunnetuimpia nähtävyyksiä. Kaarre on rakennettu 1800-luvulla porojen paikallaan pitämistä ja käsittelyä varten. Aiheesta lisää Suomen Ladun sivuilla. Varsin vaikuttava rakennelma! Samalla hetkellä kun saavuimme kivikaarteen luo, vyöryi ylitsemme 11 tunturikihun laivue. Kihut syöksyivät vain parin metrin korkeudelta ylitsemme ja katosivat sitten jäljettömiin. Ehkä paikka on noiduttu.

Leiripaikka löytyi läheisen puron varrelta suuren koivun ympäristöstä. Keksin leiripaikan Jorma Luhdan Vaeltajat-kirjasta, jonka palsasoita kuvaavat kohdat toimivat muutenkin retken yhtenä innoittajana. Lainaus kirjasta:

“Kivisen muinaisaidan lounaispuolella kasvoi iso ja hyvin yksinäinen koivu. Länteen ja pohjoiseen jatkui peninkulmamäärin tunturia, jossa puukansa rajoittui lumirajaan yltäviin katajiin ja vaivaiskoivuihin. Koivun sivulla levisi tasainen tanner vaikka viidelle teltalle, vieressä jokilatvan raikas vesi. Kangaskääröä aukoessani tunsin rauhatonta epävarmuutta. Tässä oli satoja vuosia käytetty asuin- ja leiripaikka.”

Illan huipennuksena maakotka kaarteli ylängön yllä. Hieman liian kaukana kunnolla kuvattavaksi, mutta upea lintu kiikarin läpi katsottunakin.

Talvinen Linkinjänkä

Kova tuuli paukutti yöllä telttaa, mutta saimme nukuttua yllättävän hyvin. Aamulla odotti yllätys. Pohjoistuuli syötti ylängölle terveisiä Jäämereltä. Eilisen vesisateet muuttuivat nyt lumeksi.

Kävelimme kohti Linkinjänkää jatkuvien lumikuurojen pyyhkiessä maiseman yli. Taukoja pidettiin harvakseltaan, puuttomalta ylängöltä ei löytynyt edes isoja kiviä tuulensuojaksi. Pohjoistuuli ja hyytävät kuurot söivät retkimotivaatiota kuin poro jäkälää.

Linkinjängän länsilaidalla maasto sentään tarjosi muutaman suojaisen kumpareen antamaan välttävää suojaa pohjoistuulelta. Leiripaikka valittiin pienen suopuron varrelta kiikarointietäisyyden päästä hienolta palsasuoalueelta. Lukuisat yli parin metrin korkuiset palsakummut koristivat maisemaa.

Pysyttelimme enimmäkseen teltassa lämmittelemässä, kunnes pyry näytti taukoavan. Suolla ei juuri lintuja näkynyt, yksittäinen suokukko ja taivaanvuohi vain. Leirin vieressä piippaili pari kapustarintaa. Toinen istahti nyppylän taakse ja pääsimme ryömimään rinnettä ylös linnun huomaamatta. Päivän paras kuvaustilanne oli siinä.

Keskiyön lähestyessä satava lumi alkoi jäädä maahan hennoksi kerrokseksi. Samaan aikaan aurinko pilkisteli pilvien välistä. Vielä maisemaobjektiivi kameraan ja muutama dokumentti tunturylängön ja palsasuon yöstä. Kaukaiset palsakummut jäivät laajakulmalla kuvattuna harmillisen vaatimattomiksi, nyt olisi ollut 70-200 mm zoomille käyttöä.

Lumipyry jatkuu

Murhaava pohjoistuuli jatkui yöllä ja yltyi entisestään. Yksi telttakiila irtosi, mutta pienen korjausoperaation jälkeen teltta kesti. Kangas paukkui hurjasti ja tuuli puhalsi teltan liepeiden alta. Kaverini Hilleberg Anjania korkeine liepeineen ei ehkä ole tarkoitettu aivan näin suojattomiin oloihin. Askartelin kuoritakin makuupussin jalkopäähän tuulensuojaksi ja otin untuvatakin lisäpeitoksi. Näiden viritysten turvin tarkenin hyvin aamuun. Aamulla lämpötila pysytteli edelleen nollassa, vesipulloon oli jäätynyt riitekerros.

Samaan aikaan Kevon säähavaintoasemalla mitattiin 14 m/s tuulennopeutta ja puuskissa yli 16 m/s lukemia. Olimme merkittävästi Kevon asemaa korkeammalla. Tuuli puhalteli todennäköisesti lähempänä 20 m/s lukemia – puuskien voimakkuutta en uskalla edes arvuutella.

Edessä oli kolmen kilometrin taival vastatuuleen ennen kaarrosta itään. Liikkuminen oli välillä jo hankalaa puuskien horjuttaessa kevyttä vaeltajaa. Sama kaava jatkui: lumipyryt pieksivät tuntureita jatkuvalla syötöllä. Kävelimme kilometritolkulla suojatonta paljakkaa. Lounastauko pidettiin pyryssä pienen kiven takana. Kaasutrangia tuntui näissä oloissa ihan järkevältä valinnalta, vaikka onkin vähän kaasupullon päälle ruuvattavia rimpulakeittimiä painavampi. Yleensä en käytä helppoja lisää-vain-vesi-tyyppisiä valmisruokia, mutta nyt sellainen kelpasi.

Leiriydyimme Erttetvárjohkan pohjoisrannalle kävelymatkan päähän pieneltä palsasuolta. Vaatimaton kumpare tarjosi lähinnä henkistä tuulensuojaa teltalle.

Alkuillasta konttailimme suon laidalla sen elämää tarkkaillen. Asettauduimme pounikkoon mahdollisimman huomaamattomasti, jotta linnut eivät häiriintyisi. Koreat suokukot yrittivät pientä soidinta palsakummun päällä. Kapustarinnalle tuli kiire suokukon paljastaessa röyhelönsä.

Suokukko.

Seuraavaksi pääsimme todistamaan tilannetta, joka symboloi täydellisesti tunturiluonnon ahdinkoa: Tuuheahäntäinen kettu loikki osittain romahtaneen palsakummun taakse. Kettu on sysännyt naalia yhä pohjoisemmas, eikä naali ole pesinyt Suomessa pariinkymmeneen vuoteen. Utsjoen erämaissa tehdään muutamia naalihavaintoja vuosittain ja niihin on myös tuotu ruokinta-automaatteja, joihin kettu ei isompana mahdu.

Paras kuvaustilanne syntyi aivan leiripaikan kohdalla. Kahlaajat etsivät ruokaa joelta. Suosirri ja lapinsirri väistivät kuvaajia kauas, mutta liro ei ollut yhtä arka. Hipsimme jokivartta ylävirtaan ja makasimme kameroinemme rantatörmällä. Liro eteni kaikessa rauhassa jokea pitkin ja tuli välillä niin lähelle, ettei meinannut mahtua kuvaan.

Aurinko näyttäytyi jälleen keskiyön korvilla rajun lumikuuron jälkeen. Ennen telttaan kömpimistä valotin muutaman maisemakuvan leiripaikan läheltä. Vaikka kova tuuli ja lumisade haittasivat retkielämää, pyryjen ja auringonpaisteen vuorottelu sopi valokuvauspuuhiin aivan merkittävästi paremmin kuin jatkuva tasainen pilvisyys.

 

Paluu sivistykseen

Muutaman kilometrin päässä odotti taas Kuoppilasjärven autiotupa. Pitkä lounastauko kamiinan lämmössä tuli tarpeeseen. Ei olisi huvittanut lähteä jatkamaan matkaa lumipyryssä, mutta tupayö olisi tiennyt viimeiselle päivälle liian pitkää kävelyä Utsjoelle.

Kuoppilasjärvi.

Tuuli oli nyt kovempi kuin kertaakaan aiemmin eikä loiva nousu tunturin viertä tuntunut loppuvan ikinä. Noin kuuden kilometrin tallaamisen jälkeen päädyimme etsimään leiripaikkaa pienen järven rannalta muutaman sadan metrin päästä polusta. Juuri ja juuri teltan kokoinen tasainen kohta löytyi. Tuulensuoja jäi edellisyön tavoin lähinnä mielikuvituksen varaan.

Vielä kerran taivas kirkastui yöksi. Nyt aurinko näyttäytyi pitempään kuin kertaakaan aiemmin retkellä. Paistetta riitti lähes läpi yön. Valvoimme pitkään ja kuvasimme järveltä viimeisiä yöttömän yön maisemaotoksia. Alli käväisi järvellä, mutta ei suostunut kuviin.

Aamulla marssimme viimeiset kilometrit Utsjoelle. Ensimmäistä kertaa lähtöpäivän jälkeen sää tuntui lämpimältä. Ensin oli riisuttava välipaita, sitten toiset housut, lopulta jopa takki. Koivuvyöhykkeellä vallitsi hetken tyyni ja aurinkoinen T-paitakeli.

Loppumetreillä ennen viimeistä jyrkkää laskua avautui maisema myyttiseen Tenojoen laaksoon. Suomen ja Norjan rajajokena toimiva kuuluisa lohijoki virtaa jylhässä laaksossa. Kuuluisimmat maisemat aukeavat joentörmän tuntureilta, mutta tämä pikku nyppyläkin kelpasi paremman puutteessa.

Sielikkö kukkii.

Yhteenveto

Alkukesän säät voivat olla mitä tahansa pakkasen ja helteen väliltä. Tällä kertaa arpa osui ensimmäiseen, enkä valita. Näin arktisissa olosuhteissa jokin muu kohdevalinta olisi tosin ollut järkevämpi. Paistunturi on tuulisen ja sateisen sään sattuessa yksi Suomen haastavimpia vaelluskohteita. Maasto on puuttomalla ylängöllä äärimmäisen suojatonta. Onneksi pääosa sateista oli lumikuuroja, jotka kastelivat huomattavasti vähemmän kuin vesisateet.

Paistunturin erämaassa on vielä säilynyt useita hienoja palsasoita. Niiden linnustoa pääsee hyvin seurailemaan juuri alkukesästä. Kannattaa käydä niin kauan kuin palsakumpuja vielä riittää. Etenkin Linkinjänkä säväyttää suurudellaan, tosin palsa-alueita on vain suhteellisen pienellä osalla koko suon pinta-alasta.

Vaellukselle voi ottaa mukaan raskasta lintukuvauskalustoa, mutta tällöin päivämatkat on pidettävä riittävän lyhyinä. Noin 10 kilometrin päivätaipaleiden päätteeksi jäi vielä mukavasti aikaa retkeillä leiripaikan lähimaastossa kameroita ulkoiluttaen. Olen yllättynyt, miten paljon kuvaustilanteita haastavissa olosuhteissa lopulta tuli eteen. Samat lajit olisivat kuvattavissa paljon vähemmällä vaivalla lähempänä tietä, joten kiireiselle luontokuvaajalle kaluston raahaminen vaellukselle ei ole tehokkain työskentelytapa. Tunnelma syvällä erämaassa on kuitenkin täysin eri kuin parkkipaikan viereisellä tunturilla.

Harvoin on vaelluksen jälkeen maalikylille saapuminen tuntunut yhtä hyvältä. Viikko oli aivan riittävän pitkä karuissa maisemissa ja arktisissa olosuhteissa. Ehkäpä seuraavaksi on suunnattava jonnekin metsien ja autiotupien ääreen.

  • 7 vaelluspäivää ja 6 yötä, joista 1 kodassa, 1 autiotuvassa ja 4 teltassa
  • 2.6. Mantojärvi – Nammajärven kota (5 km)
  • 3.6. Nammajärven kota – Kuoppilasjärven autiotupa (5,5 km)
  • 4.6. Kuoppilasjärven autiotupa – Erttetvárri (9 km)
  • 5.6. Erttetvárri – Linkinjänkä (8 km)
  • 6.6. Linkinjänkä – Erttetvárjohka (10 km)
  • 7.6. Erttetvárjohka – Oađašanluoppal (13 km)
  • 8.6. Oađašanluoppal – Utsjoki (10 km)

Facebooktwittergoogle_pluspinterestFacebooktwittergoogle_pluspinterest

2 kommenttia kirjoitukseen “Arktinen alkukesä Paistunturin erämaassa

  1. Upeita kuvia upeissa valoissa – etenkin liro-, mutta myös suokukkoruudut!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *