Valokuvaaja Teemu Saloriutta
Kirjoitussarjan aiemmissa osissa keskityttiin ensimmäisen ja toisen kojuyön tunnelmiin, ja teknisempää puolta sivuttiin vain lyhyesti. Tässä kirjoituksessa kerron tarkemmin, millaisella kalustolla ja kameran asetuksilla lähdin jahtamaan kesäyössä kirmaavia suurpetoja. Lisäksi paljastan muutaman käytännön vinkin, joista voi olla hyötyä kojureissua suunnitteleville.
Ensimmäinen kojussa vietetty yö ylitti jo kaikki odotukset moninkertaisesti, joten toiselle yölle ei ollut paineita nähdä mitään erikoista. Saimme mahdollisuuden vaihtaa kojua alueen oikeaan laitaan. Tartuimme tilaisuuteen: oikeasta kojusta pystyisi kuvaamaan paremmin hienolle tupasvilla-alueelle, jonka suunnasta sudet ja karhu edellisenä yönä saapuivat.
Olen retkeillyt useasti mahdollisimman syrjäisissä paikoissa, erityisesti Itä-Suomen salomailla. Yhtenä haaveenani on ollut kohdata jokin maamme suurpedoista villissä luonnossa, edes vilaukselta kaukaa.
Olen päässyt hiihtelemään tuoreilla suden, ahman ja ilveksen jäljillä ja kahdesti on karhunkin tassunpainaumia näkynyt. Kerran Itäkairassa otsalampun valokeilaan osui kiiluva silmäpari, joka saattoi kuulua jollekin suurpedolle. Sen lähemmäksi en ole kuitenkaan päässyt, kuvaamisesta puhumattakaan.
Varmimpia paikkoja nähdä suurpetoja muualla kuin eläintarhassa ovat itärajan kaupalliset kuvauskojut. Niistä otetaan noin 99,9 % kaikista Suomen karhu-, susi- ja ahmakuvista. Vaikka viihdyn luontokuvaajana enemmän omilla poluilla, ajattelin, että olisi hienoa edes kerran elämässä nähdä jokin suurpedoistamme.
Toukokuussa ikuinen pohjoistuuli vihdoin päättyi ja Uudenmaan alueeltakin olisi saanut poistua muualle Suomeen. En ollut kuitenkaan lähdössä kauemmas, sillä maakunnassani riitti yllin kyllin tuttuja ja ennestään tuntemattomia kuvauspaikkoja.
Retkeily on varsin varustekeskeinen harrastus, ja monesti kamppeita ostellaan pikku hiljaa ja päivitetään ajan myötä paremmiksi. Tästä seuraa, että varustevalikoima koostuu sekalaisesta joukosta tavaroita, joista osa on todennäköisesti huonoja tai turhia.
Olen viime aikoina kehittänyt omaa retkeilyvarustustani kevyempään suuntaan. Helposti käy niin, että päivitän vain nykyiset varusteet samanlaisiin, mutta kevyempiin. Kevytretkeilyssä olisi kuitenkin oleellista miettiä innovatiivisesti ja muuttaa myös toimintatapoja.
Yhtenä aamuyönä vauvan herättäessä puoli kolmelta aivoni rupesivat miettimään, voisiko retkeilyvarustuksen kehittämistä tehdä yhtä organisoidusti kuin vaikkapa laajan tietojärjestelmäprojektin suunnittelua, yritysarkkitehtuurin menetelmiä hyödyntäen.
Ensin talvea ei tullut, sitten koronavirus syöksi maan poikkeustilaan. Kevättä ei sentään ole peruttu.
Vai onko sittenkin? Pohjoinen ilmavirtaus on puhkunut viikkokausia eikä sille näy loppua. Luntakin on satanut huhtikuussa enemmän kuin kaikkina talvikuukausina yhteensä.
Jatkuvan kotona oleilun vastapainoksi olen sentään päässyt nautiskelemaan parista yhden yön kuvausreissusta Uudenmaan maisemissa.
Vanha kolmen vuodenajan makuupussini jäi eläkkeelle täysin palvelleena, lähes kymmenen vaellusvuoden jälkeen. Päätin hankkia tilalle vastaavan, mutta mahdollisimman kevyen pussin. Perusteellisen selvittelyn jälkeen korvaajaksi valikoitui Marmot Phase 20.
Maaliskuun lopulla pääsin kokeilemaan tuliterää makuupussiani yhden yön retkellä. Tässä ensivaikutelmat ja taustatietoa pussin valinnasta.
Sain äskettäin käsiini uunituoreen Kevytretkeilijän oppaan, joka nimensä mukaisesti opastaa kevyellä repulla vaeltamisen saloihin. Aiheesta löytyy muilla kielillä lukuisia kirjoja, mutta nyt vihdoin myös suomeksi ja Suomen oloihin sovellettuna. Tätä on odotettu!
Tämä kirja-arvostelu on erittäin puolueellinen, sillä olin itsekin mukana kirjan teossa: kuvamateriaalin tuottaminen siihen oli yksi valokuvaustoimintani viime vuoden ehdottomista kohokohdista. Kirja sisältää kaikkiaan nelisenkymmentä ottamaani valokuvaa, kannen ja takakannen kuvat mukaan lukien. Tämän kirjoituksen kuvat ovat osa kirjan kuvitusta.
Etelä-Suomen umpisurkea talvi alkoi kauniisti sanottuna kyllästyttää. Sitä oli lähdettävä pakoon lumisempaan paikkaan, jollainen löytyi Oulun ja Kuusamon puolivälissä sijaitsevasta Syötteen kansallispuistosta.
Talvi on sikäli inhottava vuodenaika, että vallitseva säätyyppi vaikuttaa ratkaisevasti retken lopputulokseen. Kunnon korkeapainejakso tietää kireitä pakkasia ja kirkkaita päiviä ja öitä. Lauhojen länsivirtausten vallitessa matalapaineita vyöryy jatkuvalla syötöllä Suomen yli, ja taivas voi pysyä pilvessä päiväkausia. Lisäksi melkein koko ajan sataa märkää lumihilettä naamaan, ja pahimmillaan lumipuuro pakkautuu suksenpohjiin kymmenien senttien koroksi.
Tietysti edellisellä viikolla pakkanen paukkui parhaimmillaan -20 asteen lukemissa ja taivaalla loimusivat upeat revontulet. Nyt todellisuus oli toisenlainen. Mitään toivoa edes hetkellisestä taivaan kirkastumisesta ei sääennusteessa annettu. Lähtöpäivänä voimakas matalapaine pyyhkäisi koko Suomen yli vesiräntämyräkän ja nostatti lämpötilan plussalle Hangosta Utsjoelle. Pahempaa alkua ei voinut toivoa: lähtisivätkö vähätkin tykkylumen rippeet puista?
Jännityksellä odotan, nähdäänkö Etelä-Suomessa mittaushistorian ensimmäinen vuosi, jonka aikana siirrytään suoraan syksystä kevääseen. Termisen talven alkaminen virallisesti vaatisi vuorokauden keskilämpötilan laskemista pidemmäksi aikaa pakkaselle. Kävi miten kävi, parhaiden loivien valojen aika on ohi. Tänään luonnossa näytti jo aivan huhtikuulta.
Talveton talvi ei ole kuitenkaan ollut täysin musta. Olen hyödyntänyt tarkoin hetkellisesti maassa pysyneet parin millin lumikerrokset ja lyhyet pakkasjaksot.