Valokuvaaja Teemu Saloriutta
Kahden edellisen syksyn tapaan kokoonnuimme Kevyretkeilijät -Facebook-ryhmän porukalla tutustumaan kevyisiin retkeilyvarusteisiin ja juttelemaan retkeilyasioista hyvässä seurassa. Tällä kertaa kohteeksi valittiin Liesjärven kansallispuistossa sijaitseva Peukalolammi.
Paikalle löysi tiensä reilut 15 repun keventämisestä kiinnostunutta vaeltajaa ja maantieteellistä edustusta oli pääkaupunkiseudun lisäksi erityisesti Turun ja Tampereen suunnalta.
Vastaavat raportit parilta edelliseltä vuodelta:
Kesän ehdottomiin kohokohtiin kuului heinäkuun loppupuolelle osunut lammaspaimenviikko Luutsaaressa, Isojärven kansallispuistossa. Metsähallituksen lammaspaimenet valitaan arvalla, ja onni suosi nyt jo toistamiseen. Pari vuotta sitten olimme samoissa puuhissa Kuusamon Närängänvaaralla.
Isojärven kansallispuisto sijaitsee Keski-Suomessa Kuhmoisten kunnassa. Jylhät vuorimaat eivät paljon Kuusamolle hävinneet. Lampaiden halailun ohessa aikaa jäi myös retkeilyyn kansallispuiston nimikkojärvellä ja vähän maa-alueillakin.
Esittelin kauan sitten varustelistani Lappiin suuntautuville sulan maan vaelluksille. Jo silloin olin ottanut muutamia askelia kevytretkeilyn suuntaan, mutta varusteiden systemaattinen keventäminen oli tekemättä ja mukana oli paljon turhaa tavaraa.
Vuosien varrella vanhoja varusteita on kulunut loppuun ja olen aina korvannut ne kevyemmillä. Nyt olen vihdoin tilanteessa, jossa useimmat varusteet alkavat olla riittävän kevyitä.
Kaikki keventäminen on tapahtunut tinkimättä mukavuudesta käytännössä ollenkaan. Tuntuu melkein huijaukselta kuljeskella kevyellä repulla, kun samaan aikaan moni vastaantulija raahaa mukana 10 kg painavampaa taakkaa – eikä hyödy lisäpainosta juuri mitään.
Tässä kirjoituksessa esittelen päivitetyn varustelistani ja kommentoin muutamia keskeisimpiä varusteita.
Retkeilyvarustukseni on vuosi vuodelta keventynyt. Kun viikon reissulle ei enää tarvitse pakata 20 kiloa tavaraa, kantolaitteeksi riittää muukin kuin järeä rinkka. Ostin jo vuonna 2016 GoLite Jam 70:n, joka on kevyiden mutta tilavien reppujen klassikko. Siinä ei kuitenkaan ollut kunnollista tukirankaa vaan ainoastaan ohut muovinen jäykiste. Totesin sen epämukavaksi kantaa yli 10 kilon kuormilla.
Kaikkein kevyimmät vaellusreput ovat Jamin tapaan rangattomia ja ne voivat olla hyviä valintoja, jos kantamuksen paino pysyy lähempänä 10 kuin 15 kiloa. Itse kannan kuitenkin järeää kamerakalustoa, joten ylimääräistä painoa tulee vähintään pari kiloa.
Lähdin speksaamaan tukirangalla varustettua ja riittävän tilavaa, mutta silti kevyttä reppua. Pitkän harkinnan jälkeen tilaukseen lähti Atom Packs The Mo 60. Syyskuun alussa reppu pääsi mukaan vaellukselle Tsarmitunturin erämaahan, joten nyt voin kirjoittaa ensikokemukset sen toimivuudesta.
Harvaa vaellusreissua olen odottanut yhtä paljon kuin tätä. Edellisestä vaelluksesta oli erinäisten vaiheiden jälkeen ehtinyt vierähtää ikuisuus eli yli kaksi vuotta. Nyt palaset loksahtivat viimein kohdalleen: syyskuun alkuun järjestyi lomaa sekä töistä että kotoa, vaellusseuraa löytyi eikä koronapandemiakaan estänyt matkustamista.
Olen erikoistunut retkeilemään mahdollisimman epämuodikkaissa paikoissa, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Vaelluskohteeksi valikoitui pieni ja harvan tuntema Tsarmitunturin erämaa, joka sijaitsee Inarin kunnassa Nellimin ja Raja-Joosepin välimaastossa. Tsarmin sanotaan olevan kuin Lappi pienoiskoossa. Lähdimme retkikaverini kanssa ottamaan selvää, pitääkö määritelmä paikkansa.
Erään merenkulkuun liittyvän kuvausprojektin vuoksi päädyin yhdeksi yöksi Kylmäpihlajan majakalle, Selkämeren kansallispuistoon. Huonompiakin työmatkakohteita on nähty. Asiakasta varten tehtyjen kuvausten ohella jäi runsaasti aikaa tutustua heinäkuiseen saaristoluontoon.
Tänä kesänä olen ollut vapaalla poikkeuksellisen paljon, sillä kesälomaan yhdistyi muutama viikko isyysvapaita. Heti ensimmäinen vapaa viikko kesäkuun alussa vietettiin perhelomalla Etelä-Savon maisemissa. Alkukesä on luonnossa upeaa aikaa, ja maalaistalon pihapiirissä riitti ihmeteltävää sekä taaperolle että luontokuvaajalle.
En koko viikon aikana lähtenyt varta vasten kuvaamaan kuin yhtenä iltana. Silti kuvaustilanteita pölähti eteen välillä aivan liukuhihnalta. Saunaa lämmittäessä seuraa piti pikku metsäjänis, laiturilla makoillessa vesilinnut lipuivat lähelle, liiterin räystään alla kasvoi iso katras räkättirastaan poikasia.
Kirjoittelin viime syksynä pohdintaa peilittömiin järjestelmäkameroihin siirtymisestä. Peilittömien valtikka oli silloin vahvasti Sonyn hallussa. Osa luontokuvaajista ehti jo vaihtaa Sonyyn ja itsekin harkitsin vakavasti asiaa. Kameramerkin vaihto on kuitenkin sen verran iso operaatio, ettei sitä kannata kevein perustein tehdä.
Canonistien leirissä ammattitason täyskennoista peilitöntä on odotettu kuin Länsimetron valmistumista. Erityisen kovat toiveet kohdistettiin olympiavuodelle 2020.
Canon julkaisi alkuvuodesta EOS-1D X Mark III:n, peilikameroiden lippulaivan. Se oli myrskyvaroitus, ja Canon lietsoi kevään mittaan huhumyllyä paljastamalla tipoittain tietoja kehitteillä olevasta R5:stä, jonka pitäisi olla täyskennoisten peilittömien uusi kuningas.
Olympialaiset ehdittiin jo siirtää, mutta odotettu R5 julkaistiin vihdoin 9.7.2020. Samalla päivänvalon näki myös edullisempi R6 sekä joukko RF-bajonetille suunniteltuja objektiiveja. Mutta miten on, pitäisikö ostohousut laittaa jalkaan vai alkaa valmistella Sonyyn vaihtamista?
Kuhmon petokojureissun meno- ja paluumatkalla oli aikaa tutustua muihin Itä-Suomen luontokohteisiin. Menomatkan yöpymispaikaksi valikoitui Kolin kansallispuistossa sijaitseva Rykiniemi ja paluumatkalla nukuimme Mujejärven rannalla Nurmeksessa. Saimme nauttia aurinkoisista ja lämpimistä kesäilloista Pohjois-Karjalan komeissa järvimaisemissa.
Kun mukana on auto ja täysi repullinen kameroita, retkeilyharrastus menee aivan naurettavaksi. Toivottavasti kukaan ei nähnyt, kun kannoin retkeilykamppeet epämääräisessä irtokassissa puolen kilometrin matkan parkkipaikalta. Olin tällä kertaa itse juuri se retkeilijätyyppi, jolle aina hyväntahtoisesti naureskelen kulkiessani syvällä erämaassa.
Kirjoitussarjan aiemmissa osissa keskityttiin ensimmäisen ja toisen kojuyön tunnelmiin, ja teknisempää puolta sivuttiin vain lyhyesti. Tässä kirjoituksessa kerron tarkemmin, millaisella kalustolla ja kameran asetuksilla lähdin jahtamaan kesäyössä kirmaavia suurpetoja. Lisäksi paljastan muutaman käytännön vinkin, joista voi olla hyötyä kojureissua suunnitteleville.